Suomen romani historia

Suojaa vailla: romanit 1600–1700-luvulla

Ensimmäiset maininnat romaneista niin Ruotsin valtakunnassa kuin myös nykyisen Suomen alueella ajoittuvat 1500-luvulle. Romaneista käytettiin nimitystä tattari (tattare, tartare), jonka rinnalla alkoi 1600-luvulla yleistyä mustalaista tarkoittava sana zigenare.
Koska tattarilla ei välttämättä viitattu vain romaneihin, on romanien erottaminen muusta kiertävästä väestä hankalaa etenkin 1500–1600-luvun teksteissä.
Kuten muualla Euroopassa, myös Ruotsin valtakunnassa suhtautuminen romaneihin heijasteli kiinteästi yleistä irtolaisuuspolitiikkaa. Uskonpuhdistuksen ja luostarien lakkauttamisen jälkeen vastuu köyhistä siirtyi valtiolle, joka halusi estää työkykyisten ihmisten kerjäämisen ja kontrolloida kiertäviä ryhmiä.
 
Karkotuspolitiikkaa
Kruunu koki epäilyttäviksi ennen kaikkea ulkomaalaiset kiertolaiset, ja tähän kategoriaan luettiin myös tattarit. Tattareihin kohdistuva karkotuspolitiikka kulminoitui vuoden 1637 ”tappolakiin”, jossa tattarit ja mustalaiset määrättiin poistumaan maasta reilun kolmen kuukauden kuluessa. Maahan jääneet miehet piti teloittaa ilman oikeusprosessia ja naiset ja lapset karkottaa.
Lakia ei kuitenkaan tiettävästi koskaan toteutettu. Vaikka virallinen karkotuspolitiikka jatkui 1700-luvun puoliväliin saakka, todellisuudessa tattareita alettiin kohdella kotimaisena irtolaisryhmänä jo paljon aikaisemmin. Heille myönnettiin matkustuslupia, joita tarvittiin myös kotimaassa tehtäviin matkoihin.
1600-luvulta on säilynyt tietoja tattarien kanssa solmituista hevoskaupoista ja armeijassa palvelleista tattareista. Kreivi Pietari Brahe yritti asuttaa 1650–1660-luvulla yli satapäistä tattarijoukkoa vapaaherrakuntansa autiotiloille.
 
Kohtalona pakkotyö
Suuren Pohjan sodan (1700–1721) jälkeen suurvalta-aseman menettäneessä Ruotsin valtakunnassa havahduttiin työvoimapulaan. Liikkuvuutta alettiin kontrolloida yhä enemmän työvoiman turvaamiseksi.
Kehitys vaikutti myös romaneihin kohdistuvaan politiikkaan: vuodesta 1748 alkaen kotimaiset tattarit luettiin virallisesti tavallisten irtolaisasetusten alaisiksi, joskin vasta maahan saapuneita ulkomaalaisia tattareita uhattiin edelleen karkotuksella.
Uhka irtolaisen asemaan joutumisesta ei kohdistunut vain romaneihin, sillä kaikkien maattomien piti hankkia itselleen laillinen suojelu hakeutumalla vuosipalveluspaikkaan.
Ilman suojelua olevat voitiin julistaa maaherran kuulusteluissa irtolaisiksi, ja heitä haviteltiin miehistöä alati nielevään armeijaan ja kruunun pakkotöihin. Valtakuntaan rakennettiin 1700-luvulla pakkotyölaitosverkostoa, ja 1748 käynnistyneet Viaporin ja Svartholman linnoitustyöt vaativat runsaasti työvoimaa.
Laillisen suojelun puuttuminen ei itsessään tarkoittanut työttömyyttä. Vaikka vapaalle työvoimalle oli maaseudulla kysyntää sesonkien mukaan, tiuhaan vaihtuvat palvelussuhteet tai itsensä työllistäminen eivät tarjonneet laillista suojelua. Ilman vaadittua vuosipalveluspaikkaa oli lukuisia ihmisiä, joten paikallisviranomaiset vaikuttivat keskeisesti siihen, ketkä valikoituivat irtolaisuuskuulusteluihin.
 
Romanit haavoittuvassa asemassa
Vaikka romanisukuiset muodostivat vain osan irtolaisuudesta epäiltyjen ja tuomittujen joukossa, ”mustalaisuuden”, liikkuvuuden ja irtolaisuuden sekoittuminen toisiinsa asetti romanit haavoittuvaan asemaan.
Irtolaisuuskontrollin seurauksena monia romaneja lähetettiin 1700-luvun jälkipuolella pakkotöihin Viaporin linnoitukseen. Jotkut onnistuivat kuitenkin hankkimaan itselleen laillisen aseman hakeutumalla elinkeinoihin, jotka tarjosivat laillisen suojelun ja turvatumman yhteiskunnallisen aseman.
 

Romanien kirjavat elinolot

1600–1700-luvulla armeija merkitsi romaneille, kuten kaikille köyhille, sekä valtavaa uhkaa että uutta mahdollisuutta. Irtolaisiksi julistettuja pakkovärvättiin Ruotsin armeijan palvelukseen, mutta monet lähtivät vapaaehtoisesti. Sotilas sai laillisen suojelun ja siten turvan irtolaisleimaa vastaan.
 
Värvätyissä joukoissa palvelevat olivat yleensä yhteiskunnan heikompiosaisia. Monen irtolaisuudesta epäillyn – niin romanin kuin valtaväestön edustajan – taustalta löytyi palvelu värvätyissä joukoissa. Tietoja romanisukuisista sotilaista on jo 1600-luvulta, ja 1700-luvulla armeijasta tuli romaneille hyvin yleinen työllistäjä.
Romanit toimivat monesti jalkaväen sotilaina tai kuormarenkeinä, mutta tietoja on myös tykistössä tai laivastossa palvelleista ja rakuunoina sekä rummunsoittajina toimineista romaneista.
 
Elanto pienistä palasista
Armeija tarjosi laillisen suojelun mutta ei leipää koko vuodelle, sillä kruunun säästäessä ylläpitokustannuksissa värvättyjä sotilaita ei pidetty jatkuvassa palveluksessa. Täydentävät elinkeinot olivat loma-aikoina välttämättömiä.
Hevoset tarjosivat romaneille monipuolisen ansion: hevoskauppa sekä hevosten hoito, lääkintä ja kuohitseminen olivat töitä, joita pystyi tekemään esimerkiksi armeijan loma-aikoina. Myös erilaiset käsityöt, kuten kattilanpaikkaus tai pirranvalmistus, toivat oman tärkeän osansa romanien elantoon.
 
Paikasta toiseen
Romanien elinkeinoista monet perustuivat liikkuvuuteen, sillä paikkaa vaihtamalla tavoitti laajemman asiakaskunnan. Vaikka liikkumista jatkuvasti kontrolloitiin, tietyissä tehtävissä liikkuminen oli virallisestikin sallittua ja välttämätöntä.
Yksi tällaisista oli kiertävä lasikauppa. Lasikauppiaat kulkivat maaseudulla myymässä tehtaan laskuun lasitavaraa. Heillä oli virallinen lupa kulkemiseen, ja kaupan yhteydessä oli mahdollista tehdä myös muita kulkemista edellyttäviä töitä.
Romaneita toimi 1700-luvulla myös kiertävinä salpietarinkeittäjinä. Lantapitoisessa mullassa muodostuvaa salpietaria tarvittiin ruudin valmistamiseen. Salpietari oli eroteltava mullasta uuttamalla ja keittämällä, ja tästä työstä vastasivat 1700-luvulla keittopaikalta toiselle kiertävät kruunun salpietarinkeittäjät. Keittäjien asema oli verrattavissa värvättyyn sotaväkeen, ja keittäjiksi pyrittiin yleisesti rekrytoimaan irtolaisia.
 
Piikoja ja porvareita
Romanit työskentelivät myös renkeinä, piikoina ja torppareina, joista toiset jatkoivat myös kiertävien elinkeinojen harjoittamista. Romaniväestö oli hyvin monimuotoista 1700-luvulla. Jotkut romanit saivat itselleen porvaristatuksen tai kävivät kouluja.
Romanien sosiaalinen asema oli 1600–1700-luvulla yleisesti ottaen alhainen, mutta romanit olivat osa laajempaa yhteiskuntaryhmää, joka ansaitsi elantonsa erilaisilla tilapäistöillä. Kirjavien elinkeinojensa vuoksi romanit kytkeytyivät vuosisatojen ajan tiiviiseen vuorovaikutukseen muun yhteiskunnan kanssa.
 

Miksi liikkuvuudesta tuli ongelma?

Romanien asemaan eurooppalaisissa yhteiskunnissa on vaikuttanut merkittävästi irtolaisuuspolitiikan kehitys.
 
Euroopassa oli keskiajalla useita liikkuvia ryhmiä, joiden asema muuttui ongelmallisemmaksi 1300-luvulta lähtien. Muutos oli kytköksissä valtioiden syntyyn, työvoimapulaan ja köyhäinhoidon uudistamiseen.
Mustan surman ja sotien koettelemassa myöhäiskeskiajan Euroopassa väestönkasvu pysähtyi, ja puute työntekijöistä johti yrityksiin kontrolloida työvoiman liikkumista. Liikkuvuudesta tuli ongelma myös kehittyvien valtioiden hallinnon näkökulmasta, sillä liikkuvaa väkeä oli hankalampi verottaa tai värvätä armeijaan.
Kun köyhäinhoito järjestettiin uudelleen ja sen hoitaminen siirtyi paikallisille viranomaisille, halu pitää köyhäinhoidon rasitteet kurissa johti erotteluun ”omien” ja ”vieraiden” köyhien välillä. Paikallisviranomaisten oli vastattava oman alueensa köyhien hoidosta, eivätkä he halunneet ottaa vastuuta muualta tulleista.
Kaikki nämä tekijät yhdessä vaikuttivat siihen, että liikkuvuuteen alettiin liittää voimakkaan kielteinen, jopa rikollinen leima. 
 
Irtolaisen leima
 
Eri maissa säädettiin uusia, kiristyviä säädöksiä irtolaisuudesta. Tavoitteena oli sitoa ihmiset paikalleen asumaan. Irtolaisen asema uhkasi monia maattomia ja köyhiä ihmisiä, jotka eivät kaikki suinkaan olleet romaneja.
Romanien kannalta kehitys oli kuitenkin erityisen ongelmallinen siksi, että heidät ryhdyttiin usein lähtökohtaisesti määrittelemään irtolaisiksi. Erilaisissa säädöksissä ”irtolaisuutta” ja ”mustalaisuutta” käytettiin hyvin usein päällekkäisinä tai rinnakkaisina käsitteinä.
Kaikki romanit eivät liikkuneet eikä liikkuminen ollut päämäärätöntä vaeltelua, vaan kytkeytyi olennaisesti elinkeinoihin, joilla oli paikallisyhteisöissä kysyntää.
Irtolaiskontrollin koventaminen saattoi toisinaan vain lisätä köyhän väen liikkumista: tiukat säädökset yllyttivät väistelemään kruunun kouraa tilanteissa, joissa paikoilleen asettuminen ei ollut työpaikan puuttuessa ja viranomaisten torjuvan suhtautumisen vuoksi mahdollista.
 
Tuula Rekola

 

Tätä historiaa ei kerrota....

Urho Kekkonen, joka syksyllä 1942 tuumi, että "mustalaisia varten lienee perustettava keskitysleiri, eihän niistä muuten selviä".

Asia ei jäänyt pelkän ideoinnin asteelle, sillä vuoden 1943 tammikuussa aloitti toimintansa maan ensimmäinen romanimiehille tarkoitettu leiri. Vastaavanlaisen leirin saivat myös romaninaiset, mutta kumpikaan leiri ei toiminut pitkään.

 

Näkökulma: Heinäveden leiri oli vain yksi monista

Julkisuudessa kauhisteltu Heinäveden työleiri oli vain luoto työleirien saaristossa, kirjoittaa jatkosodan aikaisesta työleirijärjestelmästä tieteellistä tutkimusta tekevä Ylen toimittaja Pekka Niiranen. Hänen mukaansa kyse ei kuitenkaan ollut mistään keskitysleirijärjestelmästä.

Kotimaa

Romanien holokaustista

Romanien joukkotuho

Romanien kokemasta holokaustista, eli natsihallinnon toisen maailmansodan aikana toimeenpanemasta joukkotuhosta, vaiettiin pitkään toisen maailmansodan jälkeen.
1970-luvun lopulla Saksan romanit ja sintit ryhtyivät vaatimaan holokaustin romaniuhrien muistamista valtiolta.  Saksa tunnusti lopulta 35 vuotta toisen maailmansodan jälkeen natsien surmanneen noin 600 000 romania. Tämä on arvio, koska romanien tarkasta lukumäärästä ei ole tietoa ennen joukkotuhoamisia. Suhteessa väestön kokonaismäärään uhrien määrä oli joka tapauksessa valtava. Joidenkin arvioiden mukaan natsin tappoivat jopa puolet kaikista romaneista. (Friman-Korpela, 2009)
Romanien kokemaa kansanmurhaa alettiin tutkia perusteellisemmin vasta 1990-luvulla, jolloin Yhdysvalloissa asuva Austinin yliopiston professori, romanitaustainen Ian Hancock avasi yhdessä joidenkin juutalaistutkijoiden kanssa uudelleen sodanaikaiset arkistot.
Tutkimuksia tehtiin muun muassa Miriam Novitch -säätiössä, Simon Wiesenthal -keskuksessa sekä Olof Palme -keskuksessa, joissa on säilytetty tarkimmat toisen maailmansodan aikaiset silminnäkijäkertomukset ja muita todisteita natsien toimeenpanemien joukkomurhien tapahtumista. Tutkimuksissa on hyödynnetty juutalaisten vankien ja keskitysleireistä pelastuneiden kertomuksia, jotka ovat sisältäneet yllättävän paljon mainintoja romanivangeista.
Uusien tietojen perusteella on romaniuhrien lukumääräarvio nostettu jopa 1,5–2 miljoonaan. Saksan valtio perusti romanien ja sintien holokaustia käsittelevän museon Heidelbergiin, jossa on esillä myös Auschwitzin keskitysleiriä esittelevä pysyvä näyttely.
Romanien joukkotuho ylti myös osaan Pohjoismaista. Saksan miehittämänä olleen Norjan romaniväestö tuhottiin lähes kokonaan Saksaan tehtyjen luovutusten vuoksi. Myös Tanskan romaniväestö käytännössä hävisi. Suomen valtiojohto osallistui vuonna 2000 pääministeri Paavo Lipposen johdolla juutalaisten joukkotuhoa käsittelevään seminaariin Tukholmassa. Pääministerin valtuuskunnassa romaneja edusti romaniasiain neuvottelukunnan tuolloinen pääsihteeri Miranda Vuolasranta. Lipponen oli ensimmäinen suomalainen poliitikko, joka nosti aktiivisesti esille romanien joukkotuhon.
Suomi valittiin hallitusten väliseen Holocaust Task Force -järjestön täysjäseneksi vuonna 2010. Järjestön tarkoituksena on tukea holokaustin tiedottamiseen liittyvää kasvatusta ja tutkimusta sekä vaalia holokaustin muistoa.
 
Teksti: Sarita Friman-Korpela
 
Lisätietoja:

Nomadeita?

Nomadeita?

Nomadeita?
 
Juutalaisten tavoin romanit ovat olleet ennakkoluulojen ja yksinkertaistusten kohteena kautta koko vuosisataisen eurooppalaisen historiansa. Yksi sitkeimpiä stereotypioita on ollut ajatus romaneista ”nomadeina”, eksoottisina kulkijoina joiden ”veri vetää” nämä tien päälle. Toisin kuin usein kuvitellaan, useimmat romaniryhmät ovat kuitenkin olleet vuosisatojen ajan joko kokonaan tai osan vuodesta paikallaan asuvia.
 
Kun liikkeelle on lähdetty, syyt ovat liittyneet toimeentulon hankkimiseen. Esiteollisena aikana romaneilla oli vakiintunut taloudellinen roolinsa käsityöläisinä, kulkukauppiaina, viihdyttäjinä ja maatalouden liikkuvana työvoimareservinä. Esimerkiksi suomalaisten romanien perinteiset elinkeinot – hevosten vaihtelusta käsitöiden kauppaamiseen ja povaamiseen – olivat sellaisia, että ne edellyttivät jatkuvaa uusien asiakkaiden etsintää ja siten paikkakunnan vaihtamista. Kulkeminen ei ollut sattumanvaraista harhailua, vaan kiertämistä vakiintuneilla reiteillä muutaman pitäjän alueella.
 
Euroopassa on kuitenkin ollut ajoittain myös todellisia pitkän matkan kulkijoita, joiden matkat ovat voineet kestää jopa vuosia. Romanit olivat vuosisatojen ajan orjien asemassa Romaniassa. Tämän orjuuden lakkauttaminen 1800-luvun puolivälissä laukaisi liikkeelle laajan länteen suuntautuneen muuttoliikkeen. Itä-Euroopan romaneita näkyi kaikkialla Euroopassa, myös Suomessa, jossa ulkomaisten romaniseurueiden vierailut olivat tiheimmillään lähes joka kesäisiä. Tulijoita nimitettiin useimmiten Unkarin mustalaisiksi, mutta joukkiot olivat kansainvälisiä. Mukana oli myös romanialaisia, serbialaisia, bulgarialaisia ja venäläisiä romaneita, sekä kirjava joukko muita kiertäjiä ja sirkustaiteilijoita. Seurueet hankkivat tienestinsä paikkaamalla kattiloita, järjestämällä tanssi-, sirkus- ja musiikkiesityksiä, sekä povaamalla ja kerjäämällä.
 
Vaikka ulkomaisten romaniseurueiden vastaanotto oli Suomessa enimmäkseen hyvä, kulkevista romaneista tuli myös helposti syntipukkeja, joiden kontolle saatettiin laskea yhteisöissä tapahtuneet varkaudet ja katoamiset. Eurooppalaisessa kansanperinteessä kulkevaa tarinatyyppiä edustivat epäilyt siitä, että romanit varastivat lapsia. Tällaisia väitteitä esitettiin, kun romaniseurueiden mukana havaittiin vähänkin vaaleahiuksisempia tai maan kieltä oppineita lapsia. Esimerkiksi vuonna 1904 Suomeen saapuneen ”unkarilais-persialaisen” seurueen matka uhkasi katketa, kun raivostunut väkijoukko luuli romanien mukana ollutta 10-vuotiasta tyttöä varastetuksi. Syynä oli se, että ”Tanskan Annina” sittemmin tunnettu tyttö oli jo nuorena oppinut puhumaan suomea – toisin kuin vanhempansa ja muut seurueen jäsenet. Uhkaava tilanne ratkesi vasta, kun poliisiasemalla varmistettiin tytön kuuluneen seurueeseen.
 
Ulkomaisten romaniseurueiden vierailut vähenivät sotien välisenä aikana, kun rajojen ylittäminen vaikeutui. Kansainvälisistä romaniseurueista tuli silmätikkuja, joita mikään valtio ei halunnut päästää alueelleen. Natsihallinnon tultua valtaan Saksassa rajojen ylittämisestä tuli varsinkin Keski-Euroopassa suorastaan hengenvaarallista, ja monien romaniseurueiden matka päätyi lopulta keskitysleireille.
 
Miika Tervonen

Romanit 1900-luvun Suomessa

Suomen romanit ovat olleet pitkään näkymättömissä historiankirjoituksissa, vaikka he ovat olleet osa suomalaista yhteiskuntaa ja sen historiaa jo viimeiset 500 vuotta. Suomen romaneista tuli muiden suomalaisten tavoin Suomen kansalaisia maan itsenäistyttyä vuonna 1917.

Romanien historiaa luonnehtivat pitkälle 1900-luvulle asti vainot, asunnottomuus ja köyhyys. Tämän menneisyyden tunteminen antaa myös ymmärrystä nykypäivään. 1900-luvun jälkipuoliskolla romanien asema muuttui vähitellen vainotusta ryhmästä kulttuurivähemmistöksi, jonka asema on turvattu lainsäädännöllä.

Käsiteltäessä Suomen romanien historiaa on muistettava, että romanit eivät ole yksi yhtenäinen ryhmä. Jokaisella yksilöllä, perheellä ja suvulla on oma tarinansa.

Inka Jeskanen

Lähteet:
Jeskanen Inka: ”Ja nii meki lähettii sitte Ruotsii”, Suomen romanien muutto Ruotsiin 1960–1980-luvuilla muistelukerronnassa, Pro gradu, Helsingin yliopisto 2012.
Tervonen, Miika: Romanit ja suuri muutos. Suomen Romanien historia. Toim. Pulma Panu. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 2012.

 

Koulutien kivinen alku

 

Suomen romanien koulutuksella ei ole pitkiä perinteitä, mikä näkyy edelleen osittain heikkona kirjoitus- ja lukutaitona. Ensimmäinen sukupolvi aloitti säännöllisen koulunkäynnin vasta 1970-luvulla, kun romanien koulutukseen alettiin kiinnittää enemmän huomiota.

Koulunkäyntiin liittyi kuitenkin edelleen monia ongelmia, kuten romanioppilaiden kiusaaminen ja siirtäminen erityisluokille, mikä lisäsi riskiä koulukäynnin lopettamiseen.
 
Aikaisemmin koulutukseen osallistumisen esteinä olivat lähinnä kiertävä elämäntapa ja asenteet. Koulujärjestelmän nähtiin pitkään pyrkivän samaan kuin yhteiskunta yleisestikin eli romanien sulauttamiseen muuhun yhteiskuntaan ja romanikulttuurin kitkemiseen. Romanien oli vaikea luottaa koulujärjestelmään.
 

Kiertely elämäntapana

Vainoista, asunnottomuudesta ja köyhyydestä huolimatta romaneilla oli oma paikkansa varsinkin maaseudun elämässä vielä 1900-luvun alkupuoliskolla. Aikaa muistellaan romanien keskuudessa myös romanikulttuurin vahvana aikana.
 
Kiertely oli tärkeä osa elinkeinoa. Romanit kiersivät niin kutsutuissa tutuissa taloissa, ja pyysivät niistä majapaikkaa ja ruokaa. Vastineeksi he tekivät talossa tarvittavia töitä tai kauppasivat erilaisia tavaroita. Osalla oli omakin talo ja vakaammat elinolosuhteet, mutta suurin osa romaneista eli epävarmuudessa luottaen ulkopuoliseen apuun.
 
Romanien ja pääväestön väliset kontaktit olivat tiiviitä ja hengissä selviämisen ehto. Romanit eivät olleet Suomessa ainoita kiertolaisia, ja varsinkin pula-aikoina köyhien kiertäjien määrä kasvoi.
 

Vaikeat ajat

Toisen maailmansodan jälkeinen aika oli Suomen romaneille erityisen hankala. Sodan jälkeen evakkoon joutuneiden joukossa oli arviolta noin kolmasosa koko Suomen romaniväestöstä. Siirtoväen asuttaminen osoittautui vaikeaksi, ja varsinkin romanien asuttamisessa epäonnistuttiin.

Romanit alkoivat asuttaa kaupunkien laitamia, jonne syntyi erilaisia hökkelikyliä. Heidän maaseudulla käyttämänsä selviytymiskeinot eivät toimineet enää kaupunkioloissa. Myös maaseudulla romanit alkoivat asettua paikoilleen, koska heitä otettiin yhä vastahakoisemmin vastaan taloissa.

Epäluulot romaneja kohtaan kasvoivat, ja lehdistössä romanit leimattiin usein varkaiksi ja huijareiksi. Romanien pelkoina olivat muun muassa lasten sijoittaminen lastenkoteihin, joutuminen työleirille tai irtolaislainsäädännön rikkomisesta aiheutunut vankeusrangaistus. Slummeissa elettiin köyhyyden keskellä, ja ongelmaa hoidettiin pakkosijoittamalla romanilapsia lastenkoteihin. Romanien elämäntapa nähtiin haitallisena ja poiskitkettävänä.

Romanit olivat taistelleet sodassa muiden suomalaisten tavoin, mutta heidän osuutensa unohdettiin hyvin nopeasti sodan jälkeen.

Ruotsin-villitys

Ruotsin-villitys
Noin 700 000–800 000 suomalaista muutti Ruotsiin työpaikkojen ja parempien elinolojen perässä 1960–1970-luvulla. Jo 1950-luvun puolella alkanut Suomen romanien Ruotsiin muutto oli niin laajaa, että arviolta jopa kolmasosa koko Suomen romaniväestöstä muutti ainakin hetkellisesti länsinaapuriin.
Osalle romaneista Ruotsiin muutto onnistui hyvin, ja heidän elintasonsa nousi selvästi aiemmasta. Asuntoja oli saatavissa helpommin kuin Suomessa, ja monet kokivat ensi kertaa, ettei heidän taustansa vaikuttanut työnsaantiin. Myös sosiaaliturva oli Ruotsissa vielä 1960–70-luvulla Suomea kehittyneempi.
Ruotsin kansainvälisessä ilmapiirissä Suomen romanit saivat kokea ensi kertaa samanarvoista kohtelua. Romanien muutto oli lopulta niin yleistä, että ilmiötä on osuvasti kuvattu ”villitykseksi”. Kaikki eivät kuitenkaan viihtyneet, ja osa palasi lyhyen vierailun jälkeen takaisin Suomeen.
 

Kohti parempia elinoloja

1960-luvun loppupuolelta alkaen vähemmistöjen oikeudet ja niiden toteutuminen nousivat esille yhteiskunnallisessa keskustelussa Suomessa. Romanien elinolojen puutteisiin alettiin kiinnittää huomiota, ja romanien omaa ääntä kuunneltiin aiempaa enemmän.
Esimerkiksi kansainvälisten ihmisoikeussopimusten velvoitteiden luoma paine vähemmistöjen oikeuksien huomioimiseksi ja Mustalaisasiain neuvottelukunnan entistä painokkaampi vaikuttamistyö romanien aseman parantamiseksi loivat pohjaa muutoksille.
Myös saamelaisten aktivoituminen samaan aikaan tuki keskustelua vähemmistöjen oikeuksista. Vähemmistöt muuttuivat toimintojen kohteesta toimijoiksi.
Uudistukset alkoivat näkyä pikku hiljaa jo 1970-luvun aikana, mutta useimmat uudistuksista saatiin aikaan 1980-luvun puolella. Etenkin romaniväestön asumisolojen parantamisessa edettiin nopeassa tahdissa, mikä loi paremmat edellytykset koulutukseen, työmarkkinoille ja terveydenhuoltoon osallistumiselle.
  
Inka Jeskanen
 

 

YLE ELÄVÄ ARKISTO
 
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/06/01/romanit-uskossa-kiitos-herra#media=14276

Romanit

Romanien lähtökodin arvellaan olevan Pohjois-Intiassa Punjabin maakunnassa. Heidän muuttonsa alkuperäisiltä asuma-alueiltaan tapahtui yli tuhat vuotta sitten. Syynä siihen saattoivat olla nälänhätä, sodat ja epidemiat. Vuosituhannen vaihteessa romaneja asui Vähässä-Aasiassa, josta he siirtyivät Euroopan eri alueille 1000-luvun vaihteessa.

Lontoossa pidettiin vuonna 1971 kansainvälinen romanikongressi. Sen mottona oli Opré Roma (romanit herätkää). Silloin luotiin perusta romanien kansainväliselle järjestäytymiselle, hyväksyttiin romanien oma kansallislaulu ja lippu:

Kongressissa nimitys "mustalainen" todettiin kaikissa kielissä halventavaksi ja se suositeltiin korvattavaksi käsitteellä romani. Nimitys romani on johdettu heidän sanskritiin tukeutuvan alkuperäiskielensä käsitteestä "roma", joka tarkoittaa ihmistä.

Käsite romani ei ole täysin vakiintunut kansainvälisessä eikä kansallisessa käytössä. Ongelmana on ollut se, että heitä ei ole haluttu perinteissä mielessä tunnustaa vähemmistöksi, koska he eivät asu missään maassa tietyllä yhtenäisellä alueella. Toiseksi Euroopassa on laajalti sovellettu käsitettä "mustalainen" kaikkiin kierteleviin ryhmiin riippumatta heidän etnisestä taustastaan. Kolmantena syynä on se, että Keski-Euroopan alkuperäisten romaniyhteisöjen jälkeläiset käyttävät nimitystä "sinti". Kansainvälisessä kielenkäytössä nimityskiistaa on ratkaistu siten, että on puhuttu samanaikaisesti romaneista ja sinteistä.

Romanikulttuuri

Etninen ryhmä antaa ihmisille juuret ja historian. Se voidaan määritellä ryhmäksi ihmisiä, jotka puhuvat samaa kieltä ja tunnustavat yhteisen alkuperänsä ja joilla on yhteinen elämäntapa ja joukko traditioita ja tapoja, jota erottavat kyseisen ryhmän muista ryhmistä. Se omaa jäsenyyden ja identiteetin, jonka myös ryhmän ulkopuoliset tunnistavat. Suomen romanikansa on kehittynyt omaksi etniseksi ryhmäksi 1500-luvulta lähtien. Kielen lisäksi rajansäilyttämismekanismina on toiminut erottautuminen ulkoisten tunnusmerkkien, kuten pukeutumisen avulla valtaväestöstä. 

Ryhmä muodostaa myös oman kommunikaatio- ja vuorovaikutuskenttänsä ja sillä on perustavanlaatuisia yhteisiä kulttuuriarvoja, jotka ilmentyvät yhdenmukaisina kulttuurin muotoina. Näitä ovat esimerkiksi puhtaus- ja häveliäisyystavat, jotka opitaan pitkällisen sosialisaation kautta ryhmän sisällä, jossa ne säätelevät ryhmän jäsenen ulkoista käyttäytymistä.

Kulttuurin ullkoiset tunnukset tai jäsenten kulttuuriset piirteet voivat muuttua, ryhmän rajan silti säilyessä muihin ryhmiin. Kulttuurin toteutuminen ja kehittyminen on ulkoisista olosuhteista riippuvaa. Vähemmistöpolitiikalla luodaan ja määritellään reunaehdot kulttuurin olemassaololle ja ilmenemiselle. Suomi allekirjoitti kansallisten vähemmistöjen suojelua koskevan puiteyleissopimuksen helmikuussa 1995. Tässä sopimuksessa se Euroopan neuvostonjäsenvaltiona sitoutuu luomaan tarkoituksenmukaiset olosuhteet myös romanikulttuurin kehittymiselle sekä kunnioittamaan ja tukemaan vähemmistökansojen etnistä ja kielellistä identiteettiä.

 

Romanikieli

Romanikieli tunnistettiin 1700-luvulla. Sen huomattiin olevan sukua intialaiselle sanskriitin kielelle. Suomessa kieltä 1800-luvulla tutkiArthur Thesleff. Eri maissa elävien romanivähemmistöjen kieli on pohjimmiltaan sama. Suomen romanikieli on saanut vaikutteita ruotsin- ja suomenkielistä.

Vuonna 1900 ilmestyneessä senaatin asettaman komitean mietinnössä pidettiin romanikielen puhumista pakanallisena ja vahingollisena. Romanikieli pyrittiin hävittämään. Vähemmistö suojasi kieltään ja se sai lähes salakielen aseman 1970-luvulle saakka. Tuolloin suomenkieli oli yleisesti omaksuttu aktiivikäyttöön ja oman kielen taito oli heikentynyt. Erityisesti nuorempi polvi oli kadottanut aktiiviyhteyden ruomanikielen käyttöön.

Kielen elvyttämiseksi ryhdyttiin toimenpiteisiin romanijärjestöjen aloitteesta. Opetusministeriön toimesta laadittiin vuoden 1970 aikana romanikielen normatiivisanasto. Ensimmäinen aapinen ilmestyi Viljo Koiviston toimittamana 1982. Niin normatiivisanasto kuin Viljo Koivoston aapinenkin olivat ensimmäisiä toimenpiteitä romanikielen kehittämiseksi kirjakieleksi. Kielen elvytyksessä on kuitenkin edistytty tehokkaammin vasta 1990-luvulla. Opetushallitus on kouluttanut romanikielen ja -kulttuurin opettajia. Vuonna 1995 ilmestyi Miranda Vuolasrannan laatima Romano tsimbako drom -romanikielen oppikirja peruskoulun ala-asteen oppilaille. Romanikielen ja kulttuurin opettajille on käsikirjan laatinut Henry Hedman. Hedmanin opettajan käsikirja Sar me sikjavaa romanes ilmestyi vuonna 1995.

Romanit ovat ihmisryhmä, joka saapui ensimmäisen kerran Ranskaan 1400-luvulla. Romanit asuvat nykyisin kaikkialla maailmassa. He kuuluvat eri kansallisuuksiin, puhuvat eri kieliä, pukeutuvat ja käyttäytyvät eri tavoilla. Heitä myös nimitetään eri nimityksillä, esimerkiksi kaaleiksi, mustalaisiksi tai vaeltajiksi. Tässä tutkielmassa käytän tästä ihmisryhmästä nimitystä romanit ja mustalaiset asian yksinkertaistamiseksi.

On hyvin vaikea sanoa, mikä tekee romanista romanin. Heidän alkuperästään ei ole olemassa varmaa tietoa, joten ei tiedetä, ovatko he olleet alunperin yhtenäinen kansa, joka on sittemmin hajaantunut ympäri maailmaa vai ryhmä eri kansallisuuksiin kuuluvia maankiertäjiä. Romanit itse selittävät alkuperänsä toisistaan poikkeavin legendoin ja tieteellisesti johdetuin hypoteesein, joiden todenperäisyys on vaikeasti todistettavissa. Romanien alkuperän ja historian tutkimus on vaikeaa myös siksi, että heidän varhaisten vaiheidensa aikaisia kirjoitettuja tekstejä tai muuta aineistoa ei ole löydetty kuten esimerkiksi muinaisten egyptiläisten kirjoituksia ja pyramideja. On olemassa vain suullista kertomaperintöä, joka on aina hieman kyseenalaista tietoa. Tarinat ovat voineet muuttua paljonkin vuosisatojen kuluessa, kun ihmiset ovat kertoneet niitä toisilleen muuntaen ja värittäen juttuja persoonallisuutensa mukaan.

Romanien kulttuuri (vaatteet, laulut, tanssit ja rituaalit) eivät myöskään ole paras tiedonlähde heidän kulttuuriaan tutkittaessa. Ne muuttuvat helposti ajan mittaan ja saavat vaikutteita ympäröivistä kulttuureista. Lisäksi romanien kulttuuria tutkineet henkilöt ovat huomanneet, että tavat ja kulttuuri vaihtelevat suuresti jopa eri romaniheimojen kesken. Heillä ei näytä olevan täysin yhtenäistä kulttuuria.

Siitä huolimatta, että romanien alkuperästä ei ole varmaa tietoa, he tiedostavat itsensä hyvin vahvasti romaaneiksi. Matkustaminen ja vaeltelu on romaneille symboli ja heidän identiteettinsä erottaa heidät hyvin vahvasti ei-romaneista. Ehkäpä juuri tämä identiteetti yhdistää romanit yhdeksi kansaksi.

Tässä tutkielmassani luon lyhyen katsauksen romanien kulttuuriin, tapoihin ja arkipäivän elämään yleensä. Päälähteenä olen käyttänyt Jean-Pierre Liégeoisin kirjaa Gypsies - an illustrated history.

1. Romanien alkuperä

1.1 Legendat
Romanien alkuperästä ei ole voitu esittää yhtään tieteellisesti täysin hyväksyttyä tai selitettyä hypoteesiä, mutta sen sijaan romaneilla itsellään on tarjottavana monenlaisia legendoja alkuperästään. Jotkut kertomukset pohjautuvat kristittyjen Pyhän kirjan, Raamatun, kertomuksiin, kuten esimerkiksi Kristuksen ristiinnaulitsemiseen.

Erään legendan mukaan romanit ristiinnaulitsivat Kristuksen ja ovat siksi tuomitut vaeltamaan kodittomina ympäri maailmaa. Toinen legenda kertoo, että romanien esi-isä takoi naulat, joilla Kristus naulittiin ristiin. Kolme naulaa käytettiin, mutta neljäs naula, tulikuuma raudanpala, on seurannut siitä lähtien romaneja ja heidän sukuaan kaikkialle. He eivät pysty viilentämään tai hävittämään sitä. Tästä legendasta on monia eri versioita, mutta on todistettu, että romanit saapuivat Palestiinaan vasta useita vuosisatoja Kristuksen jälkeen, joten tämä legenda ei käytännössä voi olla kovin todenperäinen.

Kun romanit saapuivat ensimmäisen kerran Länsi-Eurooppaan, he kertoivat, että paavi oli määrännyt heille seitsemän vuoden katumusharjoituksen, jota he olivat tulleet suorittamaan Länsi-Eurooppaan.

Romanit ovat kertoneet myös, että he ovat Aatamin ja ensimmäiseksi luodun naisen (ei Eeva) jälkeläisiä. Näin ollen he olivat siis syntyneet synnissä eivätkä enää tarvitse mitään katumusharjoituksia tai raskasta työntekoa kuten muut kansat, jotka Raamattu tuomitsee seuraavin sanoin: otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinä olet otettu.

1.2 Hypoteesejä
Romanien alkuperää selittävät hypoteesit ovat kaikki enemmän tai vähemmän johdettuja romanien sepittämistä legendoista eikä niillä ole siten kovin suurta tieteellistä arvoa. Esimerkiksi romanien on selitetty olevan juutalaisia, sillä romani- ja juutalaisnaisten pukeutumisessa on joitakin samankaltaisuuksia. Tämä aiheuttaa kuitenkin visaisen pulman. Pelkkä vaatetus ei nimittäin voi selittää heidän todellista alkuperäänsä; juutalaiset ja romanit ovat voineet saada toisiltaan vaikutteita pukeutumiseen asuessaan toistensa lähettyvillä.

Kielitieteilijät ovat osoittaneet, että romanien kieli kuuluu Intian kieliin, mutta monet romanit pitävät itseään egyptiläisinä. Heitä myös kutsutaan egyptiläisiksi monissa eri kielissä. Esimerkiksi englannin sana gypsies, espanjan gitanos, albaanin evgjit ja kreikan yifti tarkoittavat kaikki egyptiläistä.

Sancho de Moncada kuvasi vuonna 1619 ilmestyneessä kirjassaan, että romanit ovat ryhmä lainsuojattomia ja rikollisia. Jotkut puolestaan väittävät, että he tulivat Iberian niemimaalta, koska heitä kutsutaan muun muassa nimellä cingaros, joka tulee nimestä Cinga (nykyisin El Cinga). Cinga oli joki, joka virtasi Huescan maakunnassa. Toiset taas väittävät, että romaneja kutsutaan yhden heidän johtajansa, kapteeni Cingon mukaan. Mutta kerrotaan myös, että romaneja kutsutaan tällä nimellä, koska he käyttäytyvät kuin lintu nimeltä cinclo, joka vaeltelee ympäriinsä ja tekee pesänsä muiden lintujen rakentamiin pesiin.

Näiden muutamien hypoteesien perusteella voidaan siis todeta, että ne ovat hyvin epäluotettavia ja epätieteellisiä. Ehkäpä romanit eivät olekaan vain yhtenäinen kansa, vaan joukko ihmisiä, joita yhdistävät samankaltaiset tavat ja elämäntyyli. Romanit kuvailevatkin usein, että romanina oleminen on enimmäkseen tunneperäinen elämäntapa. Romanit tuntevat kuuluvansa yhteen ja olevansa sukulaisia keskenään. Tieteelliset todisteet eivät merkitse heille niin paljon kuin heidän tunteensa.

2. Mustalaisyhteisö

Kuten romanien alkuperää, heidän sosiaalista elämäänsä on hyvin vaikea kartoittaa. Mustalaisten elämäntavat ja kulttuuri vaihtelevat maasta toiseen siirryttäessä ja jopa eri mustalaisyhteisöjen välillä. Ei ole olemassa yhtään ainutta ja oikeaa mustalaisyhteisöä, joka olisi jollakin tavalla kaikkein aidoin tai alkuperäisin. Mutta kaikkien kulttuureista on löydettävissä tiettyjä yhtäläisyyksiä, joita nyt aion kuvailla.

Mustalaisyhteisön muodostaa yksi suuri perhe, joka käsittää tavallisesti monta sukupolvea vaarista sylivauvaan sekä avioliittojen kautta sukuun tulleet ihmiset. Yhteisön väliset suhteet ovat hyvin voimakkaita ja kiinteitä. Mustalaisten keskuudessa vallitsee syvä kiintymys ja yhteenkuuluvuuden tunne perhettä kohtaan. Kaikki asiat jaetaan yhteisön jäsenten kesken ja sosiaalinen kontrolli on vahva; yhteisö sanelee ohjeet ruoanvalmistuksesta ja henkilökohtaisesta hygieniasta pukeutumiseen ja käyttäytymiseen toisen sukupuolen kanssa. Lapset hoidetaan ja kasvatetaan yhteisöllisesti, mikä takaa sen, että lapsi on syntymästään saakka kokonaisvaltainen ryhmän jäsen eikä hän ole koskaan yksin tai eristynyt.

Yhteisön johtajana toimii yleensä mies, jolla on seuraavat ominaisuudet: ikää tarpeeksi, kohtalainen terveys, lahjakkuus työ- tai businesselämässä, puhekyky, kunnioitus toisia perheenjäseniä kohtaan sekä korkea älykkyys. Riittävä ikä takaa yleensä sen, että miehellä on suuri perhe, mikä puolestaan takaa miehen vaikutusvallan suvussa. Puhekykyä tarvitaan yhteisissä kokouksissa sekä muiden mustalaisyhteisöjen tapaamisissa. Kaikkein tärkeimpinä johtajan ominaisuuksina pidetään kuitenkin älykkyyttä ja toisten kunnioittamista.

Eri yhteisöjen väliset mielipiteet saattavat johtaa silloin tällöin avoimiin erimielisyyksiin ja kahakoihin, joissa saatetaan turvautua jopa väkivaltaan, vaikka mustalaiset ovat pohjimmiltaan rauhaarakastavia. Romanit luokittelevat toisten ryhmien romanit näiden perheiden mukaan; pidetyn perheen jäsenestä pidetään, ei-pidetyn perheen jäsenestä ei pidetä. Eri suvut kohtaavat toisensa erityisissä tapaamisissa, joissa nuoret tapaavat toisiaan ja löytävät usein elämänkumppanin, minkä seurauksena mustalaisryhmän elämään ja perimään tulee vaihtelua.

2.1 Riittejä ja tapoja
Romanikielessä ei tunneta sanaa 'tapa' tai 'perinne'. Kaikki käyttäytymismuodot ja tavat, jotka kulkevat sukupolvelta toiselle, perustellaan sillä, että heidän esi-isänsä ovat aina tehneet niin, joten nykyisetkin polvet tekevät niin.

Yhteistyö ja toisten auttaminen sekä vanhempien ihmisten kunnioittaminen on hyvin tärkeää mustalaiskulttuureissa. Esimerkiksi nuori romani ei koskaan sylje vanhemman romanin läsnäolossa eikä istuudu ennen vanhemman lupaa. Nuoret mustalaiset eivät myöskään asu mielellään kerrostalossa vanhempien mustalaisten asunnon yläpuolella. Seuraavaksi kerron joistakin tavoista, joita Itä-Euroopan romanit noudattavat pääpiirteissään.

Lapsen onnellisen lapsuuden varmistamiseksi vastasyntyneen päähän laitetaan punainen myssy ja hänen käsivarsiinsa kiedotaan punaista villaa sen jälkeen, kun napanuora on katkaistu. Myöhemmin lapselle annetaan punainen amuletti, joka suojaa häntä paholaisen pahalta silmältä. Seitsemäntenä päivänä lapsen syntymän jälkeen pidetään juhlat lapsen kunniaksi. Sinä yönä lapsen äiti ei saa nukkua, ettei "lapsen onni vaivu uneen" . Äidin täytyy myös aina imettää lastaan ensin oikealla rinnallaan, koska oikea puoli on hyvä ja onnekas puoli.

Erilaiset tavat seuraavat lasta aikuisuuteen asti, jolloin monet rituaalit saattelevat lapsen aikuisten maailmaan. Perinteisissä mustalaishäissä sulhanen polvistuu vasemmalle jalalleen, morsian oikealle jalalleen. He ovat kasvokkain, ja juhlan juontaja asettaa leivänpalan heidän polvilleen ja ripottelee suolaa sen päälle. Morsiuspari syö leivänpalan toistensa polvilta, jolloin juontaja toivottaa heille onnellista tulevaisuutta ja keskinäistä harmoniaa.

Hautajaiset järjestetään usein sen mukaan, mihin uskontokuntaan vainaja on kuulunut. Katoliset pitävät siis katoliset hautajaiset, islamilaiset islamilaiset ja protestantit protestanttiset hautajaiset. Usein hautaamista seuraa kuitenkin valvojaisyö, jonka aikana omaiset valvovat ruumiin vieressä siltä varalta, että tämä ei olisikaan kuollut, vaan heräisi eloon.

Jos joku mustalainen on tapettu, raiskattu tai muuten pahoinpidelty, hänen läheisensä suorittavat verikoston rikoksen tekijälle.

Romaneilla on myös tiukat säännöt ja traditiot pukeutumisessa. Esimerkiksi Suomessa romaninaiset pukeutuvat mustiin samettihameisiin ja kirkasvärisiin ja kimmeltäviin puseroihin sekä pitävät hiuksiaan kampauksella. Romaniassa asuvan Leiashin maanviljelijäsuvun miehet eivät puolestaan leikkaa koskaan partaansa tai hiuksiaan. He uskovat, että hiusten ja parran leikkuun mukana heidän voimansa katoavat.

2.2 Avioliitot
Mustalaisparit elävät usein yhdessä ilman laillista avioliittoa, mutta avioliittoon ja myös avosuhteeseen suhtaudutaan vakavasti. Parin täytyy olla uskollinen toinen toiselleen, erityisesti naisen miehelleen. Parin vihkii avioliittoon usein suvun päämies, mutta joissakin suvuissa nuoret karkaavat mennäkseen naimisiin. Joissakin suvuissa vanhemmat järjestävät lastensa avioliitot. Yleensä avioliitot solmitaan kuitenkin molempien sukujen suostumuksella ja sukulaisten kesken, jotta heidän perimänsä pysyisi puhtaana. Tämä periaate sukulaisavioliitoista on myöskin auttanut mustalaisia säilyttämään vahvan identiteettinsä ja elämään ei-mustalaisten keskuudessa heihin sekaantumatta.

Ensimmäisen lapsen syntymä tekee perheestä pysyvän.

2.3 Käsite 'puhtaat' ja 'epäpuhtaat'
Vuosisatojen aikana romanit ovat joutuneet taistelemaan kovasti ryhmänsä yhtenäisyyden puolesta, sillä vaeltaessaan maasta ja maanosasta toiseen mustalaiset ovat joutuneet eri kulttuurien vaikutuksille alttiiksi enemmän kuin kansat, jotka ovat asettuneet asumaan tietylle alueelle. Tämän vuoksi mustalaiset ovat kehittäneet kaksi vaikuttavaa käsitettä 'puhtaus' ja 'epäpuhtaus'.

Monet valkoihoisten toimet ovat tabuja mustalaisille, minkä vuoksi erityisesti nuoria varoitetaan sekaantumasta valkoihoisiin. Yhteyksiä valkoihoisiin vältetään ja kontrolloidaan ankarasti, jotta ei saastuttaisi heidän epäpuhtauksistaan (eli tavoista ja toimista, jotka ovat mustalaisille kauhistus). Epäpuhtaat, tabuja rikkoneet yhteisön jäsenet eristetään, jotta muut eivät saastuisi. Joissakin tapauksissa yhteisö saattaa karkottaa jäsenensä yhteisöstään julistamalla hänet kuolleeksi. Tämä on kova sosiaalinen ja psykologinen tuomio, sillä usein mustalaisyhteisöstä erotetun jäsenen on vaikea sopeutua elämään ei-mustalaisten keskuudessa suurten kulttuurierojen vuoksi.

2.4 Työelämä
Jean-Pierre Liégeois toteaa, että mustalaiset työskentelevät vain silloin, kun heidän on pakko. He eivät yleensä arvosta valkoihoisten koulutusta ja niinpä romaniväestössä lukutaidottomien osuus on suurempi kuin valkoihoisten keskuudessa.

Romanit työskentelevät monilla eri aloilla: metalli-, käsityö- ja taidealoilla. He korjaavat autoja ja taloja, punovat koreja, pitävät sirkuksia ja ennustavat ihmisten tulevaisuutta esimerkiksi korteista tai kahvinporoista, tanssivat ja musisoivat sekä pitävät erilaisia kiertäviä tai pysyvämpiäkin kauppoja ja liikkeitä. Esimerkiksi Itä-Euroopassa mustaiset tekevät usein puutöitä, ennustus on hyvin yleistä Yhdysvalloissa ja joissakin maissa jotkut mustalaiset työskentelevät myös lääkäreinä, lakimiehinä ja kirjailijoina. 1970-luvulla Romanian Tieteiden Akatemian presidenttinä toimi romanimies, matematiikan professori Moron Niculescu. Romanian Kansallisen Filharmonisen Orkesterin johtajana toimii myös romani, Ion Voicu.

Yleensä romanit eivät kuitenkaan hanki pysyvää työpaikkaa, vaan he välttävät sitovia ja pitkäaikaisia työsopimuksia, jotta olisivat vapaita tulemaan ja menemään silloin kun tahtovat. He eivät myöskään hanki mielellään itselleen suuria sijoituksia vaativia asuntoja tai taloja, jotka sitovat heidät tiettyyn paikkaan. Niinpä kausiluonteiset työt kuten vilja- ja vihannessatojen korjaaminen sekä hedelmien ja kukkien poiminta ovat olleet suosittuja mustalaisten keskuudessa. Tilapäiset työt ovat antaneet mustalaisille vapauden elää ennaltasuunnittelematonta elämää ja työnantajille kaivattua lisätyövoimaa sadonkorjuun aikana.

Romanit välttävät kaikenlaista riippuvuutta heitä ympäröivästä valtayhteiskunnasta. He pyrkivät käyttämään kaikki sosiaaliset hyödyt hyväkseen, mutta eivät anna niiden sitoa itseään millään tavalla. Mustalaisyhdyskunnassa kaikki huolehtivat kaikista. Jos joku sairastuu ja joutuu sairaalaan, koko perhe menee hänen kanssaan. Tulipalon tai muiden onnettomuuksien sattuessa perheyhteisön jäsenet auttavat uhria ja omaisia selviytymään takaisin jaloilleen. Englantilainen kirjailija on tiivistänyt mustalaisten periaatteet seuraaviin sanoihin: Auta aina veljiä, älä koskaan vahingoita veljeäsi, avusta aina veljiäsi, jos sinulla on vähänkin rahaa äläkä koskaan pelkää.

2.5 Romaanit ja ei-romaanit
Romanien ja ei-romaanien keskinäiset suhteet eivät ole koskaan olleet täysin ongelmattomia. 1300-luvun lopussa ja 1400-luvulla Länsi-Eurooppa eli voimakasta valtioiden organisoinnin ja kontrollin aikaa. Romanit ilmestyivät juuri tällöin kuvaan eivätkä suostuneet osallistumaan kontrolliyhteiskunnan elämään. Romanit olivat hyvin pieni vähemmistö, usein alle yksi prosentti valtaväestöstä, mutta he aiheuttivat käytöksellään ja elämäntavallaan huolta ja pelkoa hallitsijoissa. Heidän kulttuuriaan ei ymmärretty. Niin Ranskassa kuin Tsekinmaassa, Venäjällä ja Espanjassa romaneja on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Heitä on syrjitty ja he ovat eläneet kaikkialla halveksittuna vähemmistönä.

Joissakin maissa mustalaisten vaeltaminen paikasta toiseen on kielletty erillisin laein. Romaneja on kidutettu, tapettu ja suljettu keskitys- ja vankileireihin, heille on varattu omia asuinalueita ja jopa ajettu pois paikkakunnilta ja valtioista. Heidän lapsiaan on pakkosijoitettu orpokoteihin ja heidän omaisuuttaan on takavarikoitu. Toisen maailmansodan aikaan mustalaisia vainottiin useissa Saksan valtaamissa Itä-Euroopan maissa samalla tavalla kuin juutalaisia. Tällöin yli puoli miljoonaa mustalaista kohtasi kuolemansa natsi-Saksan ja sen liittolaisten kaasukammioissa.

Joissakin maissa on yritetty saada mustalaisia vakiintumaan perustamalla heille leirintä- ja asuinalueita, joissa lapsille on tarjottu normaalia perusopetusta sekä sosiaalisia palveluja. Mutta mustalaiset ovat suhtautuneet tällaisiin tarjouksiin epäilevästi. Ne on koettu lähinnä poliisien keinoksi pitää mustalaisia silmällä, jotta he voivat vangita nämä milloin haluavat.

Vuosisatojen kuluessa suhtautuminen romaneihin ei ole juurikaan muuttunut, vaikka nyt 2000 vuosisadan vaihdetta lähestyttäessä heidän arvostus on noussut. Valkoihoiset yleistävät edelleen hyvin mielellään kaikki mustalaiset samanlaisiksi: pelottaviksi varkaiksi, sivistymättömiksi ja likaisiksi vaeltajiksi, jotka leiriytyvät ihmisten takapihoille lupaa kysymättä. Mutta jos romanit ovat tarpeeksi kaukana, poissa näkyvistä, heidät mielletään usein hyvin romanttiseksi, taiteelliseksi kansaksi, joka uhraa vapautensa puolesta pysyvän ja paikoilleen vakiintuneen elämäntavan. Usein elokuvien ja kirjojen romantisoitu mustalaiselämä ei vastaa alkuunkaan todellista mustalaiselämää.

Romanit eivät myöskään ilahdu, jos heitä erehdytään kuvailemaan "kuin valkoihoiseksi", esimerkiksi kuin suomalaiseksi tai ruotsalaiseksi. Katarina Taikon kirjoitti ruotsalaisessa Zigenaren -lehdessä, että he haluavat yksinkertaisesti olla sitä mitä ovat ja elää vapaasti. Tuleminen yhdeksi ruotsalaisista tuntui hänestä epäterveelliseltä, sillä ruotsalaisten elämä oli vain tyhjän mallin apinoimista, johon hän ei halunnut sortua.

Nykyään romanit ovat yhdistäneet voimansa ja järjestäneet muun muassa romanikonferensseja, joissa he ovat tavanneet toisiaan ja miettineet keinoja, joilla vaikuttaa ja ajaa asiaansa eteenpäin valtayhteiskunnassa. He ovat myös tehneet enemmän yhteistyötä valtakulttuurien kanssa, minkä seurauksena molemminpuoleinen yhteisymmärrys ja hyväksyntä on kasvanut. Useissa maissa romanien oloja yritetäänkin parantaa ja tunnustaa heidät yhtenäiseksi kansakunnaksi.

Lopuksi

Romanit elävät ja asuvat eri puolilla maailmaa erilaisissa olosuhteissa. Heidän tapansa ja uskomuksensa ovat toisistaan poikkeavia. Silti heidän identiteettinsä on harvinaisen voimakas. He tietävät keitä ovat, ja ovat siitä ylpeitä.

Mustalaisten yhteistyö ja vapaa elämäntapa teki minuun suuren vaikutuksen. Vieläkin on olemassa ihmisiä, jotka eivät ole unohtaneet ihmisten alkuperäistä elämänmallia, jossa vain välttämättömistä asioista on huolehdittu. Samalla havahduin jälleen kerran huomaamaan sen, että vaikka ihminen on keksinyt suuria tieteellisiä ja teknologisia asioita, hänen suvaitsevaisuutensa ja ymmärryksensä erilaisia ihmisiä kohtaan ei ole kehittynyt eikä kasvanut vuosisatojen mittaan.

Juutalaiset ja romanit, kristityt ja mustat sekä kymmenet muut vähemmistökansat ja -ryhmät ovat saaneet kärsiä "parempien" ihmisten ennakkoluuloista. Mutta he kaikki ovat selviytyneet. Juutalaiset ja kristityt muodostavat nykyisin kannattajamäärältään suurimmat uskontokunnat maailmassa, mustia asuu kaikkialla maapallolla eivätkä romanitkaan ole kuolleet sukupuuttoon.

Minusta olisi hienoa, jos voisimme kohdata vähemmistöryhmät, romaanit mukaan luettuna, tasavertaisina ihmisinä. Voisimme ottaa oppia toinen toiseltamme ja säästyisimme turhilta verenvuodatuksilta ja murhenäytelmiltä.

Historian tutkielma 1996 
Merja Ahonen 
Oulun Lyseo

LÄHDELUETTELO 
Liégeois, Jean-Pierre: Gypsies - an Illustrated History. Iso-Britannia: Al Saqi Books, 1986 
McDowell, Bart: Gypsies: Wanderers of the World. National Geographic Society, 1970 
Raamattu. Turku - Helsinki, Suomen Pipliaseura, 1975 
Tomasevic, Nebojsa Bato: Gypsies of the World. Lontoo: Flint River Press Ltd. 1989

 

Tietosanakirja romaneista

Tarkoitukseni on tuoda esille se, miten mustalainen on määritelty Otavan tietosanakirjoissa eri vuosikymmeniltä. Kun lukee teoksia eri vuosikymmeniltä, voi hyvin huomata määrittelyn muuttuneen.

Otavan Tietosanakirja vuodelta 1913 kertoo mustalaisista muun muassa seuraavaa:

"Mustalaiset, kulkurikansa, jota tavataan kaikkialla Euroopassa, monissa osissa Aasiaa sekä jonkun verran Afrikassa, Amerikassa ja Australiassa. Ruumiiltaan mustalaiset ovat keskikokoisia, solakkavartaloisia; kädet ja jalat ovat pienet. Ihonväri on ruskeankeltainen; kauniisti muodostunut nenä on kaareva, suu siro, hampaat pystyt ja valkeat, otsa on korkea, hiukset kiiltävän mustat. Heidän ravintonsa on yleensä niukka. Tupakkaa polttavat ahkerasti sekä miehet että naiset, vieläpä lapsetkin."

Ennen Suomen sisällissotaa julkaistussa teoksessa mustalaiset siis kuvataan hyvin tarkasti.

Otavan Iso Tietosanakirja vuodelta 1961 kertoo mustalaisista rotuna seuraavasti:

"Mustalaiset: kulkurikansa, jota tavataan kaikkialla maapallolla lukuun ottamatta Itä- ja Kaakkois-Aasiaa; ei kuitenkaan missään luonnonkansojen keskuudessa. Rotuominaisuudet viittaavat intialaiseen alkuperään; sukulaiskansoja ovat draviat ja mon-khmerit. Sekoittumattomat mustalaiset ovat mustasilmäisiä, sinivivahteisen mustatukkaisia, lyhyitä (miehet 160-165 cm). Iho on ruskeankellertävä tai vaalea. Tavataan sirorakenteinen, heikosti kyömynenäinen ja karkearakenteisempi leveämpinenäinen tyyppi."

Vuoden 1976 Otavan Suuressa Enslykopediassa ei kerrota mustalaisten ulkoisista ominaisuuksista mitään. Yhdessäkään edellä mainituista opuksista mustalaisista ei käytetty nimitystäromani, jota he haluaisivat itsestään käytettävän. Romani tulee muuten sanasta rom, joka tarkoittaa ihmistä tai laumaa.

Romanivainojen historiallinen tausta

Syitä romanien julmaan vainoamiseen on monia. Yleisen rasistisen perustelun antaa vuonna 1914 julkaistu suomalainen tietosanakirja: "Aluksi m:ia kaikkialla kohdeltiin hyvin, mutta pian heitä petostensa ja varkauksiensa vuoksi ruvettiin vieromaan ja vainoomaan. Joskin vainon aika on lakannut, ovat he kaikkialla pysyneet hyljittyinä mierolaisina."

Romanien vainoaminen oli ensinnäkin olennaisesti yhteydessä Euroopassa vallinneeseen turkkilaispelkoon. "Mustalaisten" katsottiin toimineen turkkilaisten vakoojina. Toiseksi vainojen taustalla oli heidän elämäntapansa yhteensovittamattomuus teollisen palkkatyön kanssa. Romanit joutuivat kohtaamaan saman lainsäädännön, jonka tarkoituksena oli pakottaa "tuotantovälineistä vapaa" talonpoikaisto palkkatyöhön. Länsi-Euroopassa tilansa menettäneiden talonpoikien pakottaminen palkkatyöhön alkoi 1400-luvun lopulla. Nämä toimeentulonsa perustan menettäneet ihmiset eivät vapaaehtoisesti halunneet sopeutua palkkatyön vaatimaan kuriin. He muuttuivat joukoittain kerjäläisiksi, rosvoiksi ja maankiertäjiksi usein olojen pakosta. Sen seurauksena 1400-luvun lopulla ja 1500-luvulla julkaistiin koko Länsi-Euroopassa julmia lakeja irtolaisuutta vastaan. Romanit joutuivat niiden kohteeksi perinteisten ammattiensa ja kiertävän elämäntapansa vuoksi. He joutuivat samaan kurimukseen kuin kehityksen alle sortuneet talonpojat. Esimerkiksi Englannissa 1500-luvun puolivälin jälkeen se, joka toisen kerran tavattiin irtolaisuudesta, ruoskittiin uudelleen ja häneltä leikatiin puolet korvasta ja kolmannella kerralla hänet mestatiin suurena rikoksentekijänä ja yhteiskunnan vihollisena.

Kuningatar Elibeth sääti vuonna 1527 lain, jonka mukaan 14 vuotta vanhempia kerjäläisiä, joilla ei ole kerjuuoikeutta, on ankarasti ruoskittava ja heidän vasempaan korvalehteensä on poltettava merkki, jollei joku tahdo ottaa heitä 2 vuodeksi palvelukseensa. Rikoksen uusiutuessa tuli yli 18 vuotiaat mestata, ellei kukaan ota heitä kahdeksi vuodeksi palvelukseensa. Kolmannella kerralla heidät olisi armotta mestattava valtiopetokseen syyllistyneinä. Ranskassa puolestaan vielä 1770-luvulla jokainen terve 16-60 vuoden ikäinen henkilö, joka oli ilman toimeentuloa eikä harjoittanut mitään ammattia, oli määrättävä kaleeriorjaksi.

Tämä lainsäädäntö kohteli yhtä julmasti romaneja, jotka eivät halunneet sopeutua palkkatyön rautaiseen kuriin. He säilyttivät vuosisataiset perinteensä, jonka elementteinä olivat kaupankäynti, ennustaminen, erilaisten sirkusammattien harjoittaminen ja kiertävä elämäntapa. Lainsäädäntö ei suinkaan suuntautunut pääosiltaan romaneja vastaan, vaan yleensä maankiertelijöitä, irtolaisia, kerjäläisiä ja "vieraita" vastaan. Romaneja ko. lainsäädäntö kohtasi erityisen ankarasti heidän ulkonäkönsä, kulttuurinsa ja tapojensa erilaisuuden vuoksi.

Kolmantena syynä on mainittava nationalismin nousu ja kansallisvaltion muodostuminen. Nationalismin henkeen ja kansallisvaltion puitteisiin ei sopinut ryhmä, joka "epäisänmaallisesti" siirtyi maasta toiseen olematta minkään maan kansalainen sen edellyttämin velvollisuuksin (asevelvollisuus, veronmaksu jne).

Neljäs syy syrjintään liittyy kristinuskoon ja kirkon suhtautumiseen. Useasti romanien esitettiin olevan Kainin jälkeläisiä. Heitä syytettiin myös pakanallisuudesta tai näennäisestä kristinuskon hyväksymisestä. Suomalainen tietosanakirja 1914 ilmaisi asia seuraavasti: "Mitään varsinaista uskontoa m:lla ei ole: mutta he omaksuvat mielellään ja useimmiten mukavuussyistä ympäristönsä uskonnolliset käsitykset."

Noitavainot ja inkvisitio ja niihin liittyneet uskomukset magiasta, taikuudesta, ennustamisesta eli yleisesti taikauskon leviäminen voimisti osaltaan romaneihin kohdistuneita epäluuloja ja vainotoimenpiteitä. 16. ja 17. vuosisadan kollektiivinen paranoia salli hallitsevien polttomerkitä mustalaiset 'tekijöiksi', jolloin hänestä tuli ihmisten taikauskon uhri. 1700-luvulla noituuden lisäksi romaneja syytettiin sen ajan rosvojoukkioiden tekosista. Heidät samaistettiin murhaajiin, rosvoihin ja varkaisiin. 
[JJ]

Vuoden 1423 turvakirje mustalaisille

Miltei jokainen eurooppalainen valtio pyrki vuosien 1400-1600 välillä lakiteitse estämään romanien maahantulon hyvinkin väkivaltaisesti. Yhden harvoista poikkeuksista muodosti kuningas Sigismund, joka osoitti hyvin laajaa suvaitsevaisuutta vuonna 1423 myöntämällä romaneille turvakirjeen, jossa todettiin:

"Me, Sigismund, Jumalan armosta Rooman kuningas, aina jalo, Unkarin, Böömin, Dalmatian, Kroatian ja muitten paikkojen kuningas, kaikkille uskollisille alaimaisillemme..., kaupungeillemme ja kylillemme...! 
Meidän uskolliset Ladislas, mustalaisten voivodi, ja muut hänestä riippuvat ovat nöyrästi pyytäneet meitä osoittamaan erityisestä hyväntahtoisuutta. Olemme suvainneet vastaanottaa heidän kunnioittavan pyyntönsä, emmekä kiellä heiltä tätä käsillä olevaa kirjettä. ...jos mainittu Ladislas ja hänen kansansa ilmestyvät valtakuntamme jollekin paikkakunnalle..., me suosittelemme teille, että osoitatte heille uskollisuutta Meitä kohtaan. Suojelkaa heitä kaikin tavoin,... Jos heidän keskuudessaan olisi jotakin rikkaruohoa, jos sattuisi jokin ikävä tapaus, millainen tahansa, me ... säädämme..., että ainoastaan Ladislasilla, voivodilla, on silloin oikeus rangaista ja päästää, paitsi teitä kaikkia. Annettu .... vuonna 1423,..."

Turvakirje on yksi niistä harvoista hallitsijan virallisista dokumenteista, jotka ovat säilyneet ja jotka on säädetty romanien suojaksi ja jossa hyväksyttiin heidän siirtolaiselämänsä.

Kuningas Sigismund on osittain sen vuoksi esitetty kielteissä valossa myöhemmässä historiankirjoituksessa. 
[JJ]

Romaneihin liittyvät stereotypiat

Hitlerin ajan romanivainoilla ja joukkomurhaamisella on ideologiset juurensa vuosisatojen aikana syntyneessä rasistisessa näkemyksessä romaneista ja sinteistä. Rasistisluontoisella suhtautumisella romaneihin on pitkät perinteet myös Suomessa.

Kun romaniheimot saapuivat 1400-luvun puolivälissä Eurooppaan, syntyi kuvitelma, että heillä ja juutalaisilla olisi yhteinen alkuperä. Erotuksena heidän välillään olisi ainoastaan se, että romanien katsottiin luoneen itselleen kristittyjen vainojen pelosta uuden kielen. Tämän teorian kumosi vuonna 1763 teologianopiskelija Stefan Valyi kielitieteellisellä havainnollaan.

Romanielämää romantisoitiin 1800-luvun alkupuolen kirjallisuudessa. Mutta olennainen osa 1700-luvun -vainojen perintöä siirtyi 1800-luvun tieteelliseen tutkimukseen. Esimerkin tästä tarjoaa Tetznerin kirja "Geschichte der Zigeuner, ihrer Herkunft, Natur und Art" (1835). Kirja on alusta lähtien äärimmäisen vihamielinen suhteessa romaneihin. Tetzner kirjoitti:

"Kuka olisi saattanut aavistaa näiden rääsyisten varkaiden joukkion saapuessa Saksaan, että sellaisten irtolaisten jälkeläiset eivät tulisi neljän vuosisadan kuluttua olemaan yhtään sen parempia kuin esi-isänsä."

Tetznerin mukaan "mustalaiset" olivat "ihmiskunnan roskaväkeä", joka oli saapunut Eurooppaan kuin "Jumalan rangaistuksesta". Hänen mukaansa keskiajan suuret ruttoepidemiat olivat romanien ja juutalaisten aikaansaannosta. Hän yhdisti "ulkoisen olemuksen puolesta" kummatkin etniset ryhmät toistensa kanssa. Tetznerin mukaan molemmat etniset ryhmät olivat työtävieroksuvia, kieroja ja epärehellisiä. Romanit olivat hänelle varkaita ja juutalaiset varastetun tavaran kauppiaita.

Kyseisten negatiivisten stereotypioiden sitkeähenkisyyden osoittaa suomalaiset sanakirjojen tarjoama kuva. Suomalainen tietosanakirja vuodelta 1914 yhtyy täysin tähän negatiiviseen käsitykseen romaneista: "Elantonsa m. hankkivat kerjäämällä ja varastamal-la, petollisella eläintenpuoskaroimisella ... yms. työllä... Henkiset, varsinkin taiteelliset lahjat ovat vähäiset... Tupakkaa polttavat ahkerasti sekä miehet että naiset, vieläpä lapsetkin. Puku on tavallisesti repaleinen...heidän asuntonaan on teltta,... Kiinteäasuntoiset asuvat huonoissa olkikattoisissa savimajoissa." Yleisestä poiketen "Suomen m. ovat siistimpiä ja paremmin puettuja kuin muut heimolaiset." Otavan suuri tietosanakirja levittää kieltestä näkemykstä vielä vuonna 1962 todeten: "Säännöllistä työtä m. yleensä karttavat." 

Itä-Eurooopan romanit 15.-18. vuosisadalla

Romaniaan ensimmäiset romanit saapuivat todennäköisesti vuoden 1417 aikana. He joutuivat kruunun ja suuraatelisten orjuuteen, joka lakkautettiin vasta 1860-luvulla.

Unkariin romanit saapuivat samoihin aikoihin kuin Romaniaan. Sielläkin heidän kohtalonaan oli joutua kruununorjuuteen. Itävalta-Unkarin syntyessä romaneille myönnettiin muodollisesti sama asema unkarilaisten kanssa. Unkarissa Maria Teresia aloitti ns. "asuttamisyrityksen" 1760-luvulla. Se oli hyvin väkivaltainen toimenpide, jossa lapset otettiin vanhemmiltaan ja annettiin papistolle kasvatettavaksi käsityöläisten ja sotilaiden ammattiin. Mustalaisten keskinäiset avioliitot kiellettiin. Yrityksen tavoitteena oli hävittää romanikulttuuri ja -perinne sekä muuttaa romanit feudaaliherroista riippuvaisiksi talonpojiksi.

Suurta edistysaskelta merkitsi vuoden 1762 säädös, joka totesi romanit "kunniallisiksi" ihmisiksi. 

Romanit 15. - 18. vuosisadalla saksalaisella alueella

Romanit mainitaan ensimmäisen kerran saksalaisissa lähteissä vuonna 1407. Suurempien kaupunkien kronikoissa heidän kerrotaan hauskuuttaneen kansaa ja ylhäisöä, jotka lahjoittivat heille viiniä, lihaa ja leipää. Papit puolestaan kannattivat heidän häätämistään "väkivallan avulla".

1400-luvun alkupuoli merkitsi romaneille "kultaista aikakautta". He saattoivat elää lähes rauhassa vainoilta ja he saivat kuningas Sigismundilta turvakirjeen vuonna 1423. Tilanne alkoi muuttua ratkaisevasti vuosisadan lopulla. Vuonna 1489 Speyerin valtiopäivillä päätettiin "mustalaisten" (Zigeuner) karkottamisesta Reininmaasta ja Pflanzin kreivikunnasta. Mainzin vaaliruhtinas kerskui tappaneensa kaikki miespuoliset mustalaiset alueellaan ja merkinneensä kaikki naiset ja lapset polttoraudalla. Koventuneeseen romanien kohteluun oli todennäköisesti syynä se, että heitä syytettiin vakoilusta turkkilaisten hyväksi. Heidän ulkomuotonsa, vieras kielensä ja oudot tapansa tekivät heistä helppoja syntipukkeja.

Kansainvälispoliittisen tilanteen kärjistyminen johti 1530-luvulla romaneja kohtaan tunnetun vihamielisyyden voimistumiseen. Heitä syytettiin turkkilaisten vakoojiksi ja "kerettiläisten" apureiksi. Jokainen "kunniallinen" mies saattoi vapaasti surmata alueellaan kohtaamansa romanit ja sintit. Vuonna 1545 solmittu aseleposopimus Turkin kanssa lievensi hieman asenteita romaneja kohtaan. Keisari Ferdinand I:n (1556-1564) aikana rajoitettiin romanien ja sintien välitöntä tappamista ja naisten ja lasten surmaaminen kiellettiin.

1600-luvun lopulla vainot voimistuivat. Mutta 1700-luku oli romaneille ja sinteille todellinen kärsimysten vuosisata. Heitä vainottiin, kidutettiin, orjuutettiin ja murhattiin. Heidän pelkkä fyysinen olemassaolonsa paikkakunnalla tulkittiin rikokseksi. Heitä syytettiin liitosta pirun kanssa, kylien sytyttämisestä, lasten varastamisesta sekä ihmissyönnin harjoittamisesta.

Ensimmäinen yhtenäinen mustalaislainsäädäntö luotiin 1700-luvun alussa. Vuoden 1711 lainsäädännön mukaan "mustalaiset" tuli tavattaessa ensimmäisen kerran tehdä kuuroiksi ja polttomerkitä, toisella kerralla heidät tuli hirttää. On korostettava, että kysymys ei ollut "mustalaisen" syyllistymisestä rikokseen, vaan hänen olemassaolonsa riitti tuomioon. Kuningas Friedrich Wilhelm I. sääti 5.10.1725 lain, jonka mukaan kaikki yli 18 vuotiaat mies- ja naispuoliset "mustalaiset" voitiin hirttää ilman oikeudenkäyntiä. Kaupunkien ja kylien ulkopuolelle asetettiin ns. "mustalaistaulut", joissa heiltä kiellettiin saapuminen kaupunkiin. 
[JJ]

 

 lopullinen ratkaisu"

Nopea teollinen kehitys Saksassa 1800-luvun lopulla johti siihen, että perinteiset romanien harjoittamat käsityöläisammatit menettivät merkityksensä elinkeinona. Kehitys johti nopeasti romanien kurjistumiseen ja synnytti käsitteen "mustalaisvitsaus".

Vuosisadan vaihteessa alkoi "mustalaisten" järjestelmällinen, moderni vainoaminen Saksassa. Heitä rekisteröitiin systemaattisesti ottamalla sormenjäljet, valokuva, laatimalla sukuselvityksiä. Vuonna 1926 oli ns. "mustalaiskeskuksen" kortistossa noin 26.000 "mustalaisen" henkilötiedot. Tämä rekisteröinti mahdollisti myöhemmin natsien tehokkaan tuhoamispolitiikan romanien suhteen.

"Mustalaisten" tilanne ei parantunut Weimarin tasavallan aikana. Huhtikuussa 1928 säädettiin mm. laki, joka alisti romanit täydellisesti poliisivalvontaan. Weimarin tasavallan aikaisen lainsäädännön tavoitteena oli pyrkimys lakkauttaa koko romanikulttuuri. Täten Hitlerin Saksan "mustalais"vainoille oli luotu pitkälti niin lainsäädännöllinen perusta kuin kontrollimekanismit Weimarin tasavallan aikana.

Kansallissosialistien noustessa valtaan tammikuussa 1933 romanien ja sintien asema heikkeni entisestään. Nürnbergin lait vuodelta 1935 kielsivät juutalaisten tavoin heiltä avioliiton "arjalaisten" kanssa. Natsihallinnon käynnistämä "ennaltaehkäisevän taistelu rikollisuutta" vastaan vuonna 1938 suuntautui erityisesti sintejä vastaan. Sintejä vangittiin työtävieroksuvina ja lähettiin Buchenwaldin, Sachsenhausenin ja Dachaun keskitysleireihin. Vuosien 1938/39 aikana luotiin erityinen poliisivoimien sisälle erityinen osasto "mustalaisvastaista taistelua" varten.

Sodan alkaessa syyskuussa 1939 toimenpiteet romaneja ja sintejä vastaan kiristyivät. He eivät enää saaneet liikkua oleskelupaikkakunnaltaan. Toukokuussa 1940 pakkokuljetettiin ensimmäiset 2500 sintiä miehitetyn Puolan alueelle. Joulukuussa 1941 suljettiin 5000 sintiä ja romania Saksan miehittämiltä Euroopan alueilta Lodzin ghettoon. Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon tapahtuivat romanien ja sintien ensimmäiset joukkosurmaamiset.

Maaliskuussa 1943 natsihallinnon taholta annettiin käsky "mustalaisten" lähettämisestä tuhoamisleiri Auschwitz-Birkenauhun. Seka-avioliitosta syntyneet 2. asteen "mustalaiset" määrättiin pakkosteriloinnin kohteeksi. Tuhoamisleiriin lähettiin 11 Euroopan maasta yhteensä 23 000 romania ja sintiä, joista 21 000 murhattiin. Kansallissosialistien suorittaman kansanmurhan puitteissa surmattiin kaikkiaan 220 000:sta 500 000:heen "mustalaista". 
[JJ]

 

Romanit Ruotsi-Suomessa

1500-luvun alussa Ruotsin valta-kunnan alueelle saapuneita romaneja pidettiin tataareina. Suomessa syntyneen nimityksen "mustalaiset" arvellaan johtuneen kansalle ominaisesta hyvin tummasta tukasta.

Rominivastainen lainsäädännön kehitys alkoi Ruotsi-Suomessa varhain. Romaneja vaadittiin poistumaan maasta vuonna 1550 säädetyllä lailla. Vaihtoehtona oli hengen menetys. Arkkipiispa Laurentius Petri kielsi pappeja hautaamasta romaneja ja kastamasta heidän lapsiaan vuonna 1617. Myös sairaanhoito kiellettiin. Vuoden 1682 säädöksen mukaan romanit tuli ottaa kiinni ja heitä odottaisi kuolemanrangastus. Kirkkolaki vuodelta 1689 muutti radikaalisti suhtautumista romaneihin. Sen mukaan papiston tehtäväksi tuli pyrkiä saamaan mustalaiset asettumaan paikoilleen ja antamaan lapsensa kristillisen kasvatuksen piiriin. Pietari Brahe yritti muodostaa romaneista etuvartion suomalaisten pohjoiselle itärajalle. Yritys epäonnistui romanien hylätessä kannattamattomat pientilat, jotka oli annettu heidän käyttöönsä.

Kaarle VI:n säädös vuodelta 1726 merkitsi merkittävää linjamuutosta romanien historiassa. Sen mukaan kaikki mustalaismiehet tulisi teloittaa sekä naisilta ja lapsilta olisi leikattava toinen korva. Vuonna 1772 valtiovalta muutti jyrkän väkivaltaista linjaansa pyrkien nyt romanien sulauttamiseen valtaväestöön.

Romaneja tavattiin Suomessa todennäköisesti ensimmäisen kerran vuonna 1559. Lähteissä heistä on maininta seuraavan kerran vuonna 1580. Vuonna 1812 miespuoliset kiertävät "tataarit" ja "mustalaiset" määrättiin Viaporin työlaitokselle ja naispuoliset Turun kehruu-huoneisiin. Vasta vuonna 1852 romaneille myönnettiin osittainen, muodollinen, yhdenvertaisuus maan valtaväestön kanssa.

Romanien laajamittaisempi kaupungistuminen tapahtui vasta 1960-ja 70-luvuilla. Sen myötä myös romanien muutto Ruotsiin lisääntyi 1970-luvulla ja osa Suomen romaneista asuukin enemmän tai vähemmän vakinaisesti Ruotsissa. 

 

Suomen romanit


Romaniväestön juuret ja historia Suomen alueella ulottuvat aina 1500-luvulle saakka. Sen historia Suomen alueella on vanhempaa kuin monien suomalaissukujen. Vähemmistö kantaakin perinteistä talonpoikaista suomalaisuutta osana omaa kansallista identiteettiään. Yhteisen kansakunnan rakentaminen ja siihen liittyvä sosiaalisaatio ovat yhdistäneetä romaniväestön suomalaisuuteen. Vähemmistö on silti kyennyt säilyttämään omat kulttuurin tunnuksensa, etniset erityispiirteensä sekä oman kielensä.

Valtakunnallinen romaniasiain neuvottelukunta ilmoittaa romaniväestön lukumääräksi vuonna 1996 "vähintään 10 000". Väestön lukumäärä n. 10 000 henkilöä, saatiin kuntien ilmoitusten perusteella Mustalaislähetys ry:n vanhusväestön hyvinvointia koskevan projektin yhteydessä. Koska tässä kuntien ilmoitusten pohjalta kerätyssä väestötiedossa ei ole mukana kuin etnisiä tunnuksia selkeästi kantavien lukumääär, ilmoittaa valtakunnalinen romaniasiain neuvottelukunta lukumääräksi varovaisesti "vähintään 10 000". Romaniväestö asuu hajallaan eri läänien alueella. Lisäksi arvioiden mukaan noin 3000 Suomen romania asuu Ruotsissa.

 

Kansallisvaltioideologia ja romaniväestö

Kansallisuusaate oli merkittävin poliittinen aate 1800-luvulla. Snellmanilainen kansallisvaltioideologia edellytti kansallisesti, kulttuurisesti ja kielellisesti yhtenäistä väestöä, josta syntyy kansakunta. Suomen romanikansan eriliskulttuuri muodosti ongelman yhtenäistä kansakuntaa rakennettaessa. Kulttuurin yhdenmukaistamisvaatimus nousi kansallisvaltioideologian synnyn myötä ja voimistui ideologian muuttuessa poliittiseksi todellisuudeksi.

Romaniväestöä piti vielä 1800-luvulla koossa oma kieli. Lisäksi tuolloiselle matalousyhteiskunnalle oli ominaista kulttuurien eriytyneisyys ja suuri vaihtelu kulttuurin ilmenemismuotojen välillä. Toisaalta sääty-yhteiskunnan rakenne ja toisaalta pienet omaleimaiset talonpoikien ja maatalousväestön paikallisyhteisöt olivat tae kulttuuriselle eriytymiselle. 1800-luvun maatalousyhteiskunnassa kielten ja murteiden vaihtelu oli hämmästyttävän rikasta ja moninaista. Tähän kulttuuriseen moninaisuuteen mahtui erinomaisen hyvin myös romanikulttuuri.

 
Romanilippu

Maata omistamattomana ryhmänä romanit joutuivat kuinekin kiertelemään ja sopeuttamaan elinkeinonsa tähän välttämättömyyteen. Monia elinkeinoja varjeltiin elinkeinonharjoittamista koskevilla luvilla ja lainsäädännöllä. Integraatio erilaisiin ammatteihin ei ollut yksinkertaista. Irtolaisuudesta annettujen lakien (v. 1865 ja v. 1883) soveltaminen romaniväestöön merkitsi usein vankeutta. Kerjääminenkin johti monasti työlaitokseen. Kaikesta huolimatta romaniväestön oli helpompi integroitua 1800-luvun moni-ilmeiseen maatalousyhteiskuntaan kuin myöhempään teolliseksi yhteiskunnaksi muuttuvaan kansallisvaltioon.

Romaniväestön asema sodan jälkeisessä Suomessa

Suomen itsenäistyminen katkaisi erityisesti Karjalan romaniväestöltä yhteydet Venäjän romaniväestöön ja kavensi näin romaniväestön elinpiiriä. Myöhemmin maatalousyhteiskunnan murtuessa taloudellinen vuorovaikutussuhde maatalousväestön kanssa heikkenija lisäsi huomattavasti väestön aseman kurjistumista.

Uuden toimeentulomahdollisuuden tarjosi asteittain kehittyvä sosiaalihuolto, jonka varaan suuri osa romaniväestöä ajautui sodanjälkeisessä yhteiskunnallisessa murroksessa. Kansallinen vähemmistö joutuikin integroitumaan suomalaiseen yhteiskuntaan köyhyyttä ja poikkeavuutta edustavien instituutioiden välityksellä.

Sodan jälkeen ideologidella tasolla yhtenäisyyden ja kansallisen eheyden vaatimukset olivat voimakkaimmillaan. 1950-luvun alussa ilmestyneessä yliopistollisessa sosiaalipolitiikan oppikirjassa todettiin rodullisen yhtenäisyyden olevan kansakunnan vahvin tuki ja suomalaisuuden voima. Sodan jälkeinen vähemmistöideologia sai rasistisia piirteitä. Tämä rasismi näkyi selvästi kaikissa 1940- ja 1950-luvulla romaniväestöä koskevissa virallisissa dokumenteissä, romaniväestöä koskevissa "asiantuntija" -lausunnoissa, lehtikirjoittelussa, valtiopäiväpöytäkirjoissa ja vuonna 1953 asetetun "mustalaiskomitean" keskustelupöytäkirjoissa. Valtiollisista dokumenteistä avoin rasismi hävisi vasta 1960-luvun loppupuolella.

Teollisessa yhteiskunnassa kulttuurisen ja valtiolliset rajat ovat yhdistyneet. Kansallisvaltioon liittyvä nationalismi aikaansaa teollisessa yhteiskunnassa tarvittavan yhdenmukaisuuden. Se mikä 1800-luvun maatalousyhteiskunnassa formuloitiin ylevästi ja aatteellisesti: "Yksi kansa, yksi maa, yksi kieli, yksi laulu ja viisaus!" -muotoon, sai todellisen vastineensa vasta toisen maailmansodan jälkeisessäteollisessa yhteiskunnassa. Tuo yhteiskunta torjui kulttuurisen moninaisuuden ja romanikansaan kuuluvan henkilön oli mahdotonta samanaikaisesti täyttää yhteiskuntakelpoisuuden kriteereitä ja kantaa omaa kansallista identiteettiään.

Lainsäädännön kehitys

Toisen maailmansodan jälkeen alkanut hyvinvointivaltion kehitys toi 1960-luvun lopulla tasa-arvo ja oikeudenmukaisuuskysymykset yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kansainvälisen kehityksen myötävaikutuksella Suomessa oli tultu siihen pisteeseen, että romaniväestön kysymykset oli nostettava poliittisille arenoille väestön syrjäytymiskehityksen takia. Romaniväestön asema oli vaikea Pohjoismaisen hyvinvointivaltioideologian toteutuminen ontui pahiten romaniväestön kohdalla. 1970-luvulla jouduttiin ryhtymään erityistoimenpiteisiin väestön aseman parantamiseksi.

1970-luvulla satiin aikaan romaniväestön asemaa parantamaan pyrkivää sosiaalipoliittista lainsäädäntöä. Romaniväestöä koskevalla erityisasuntolailla yritettiin korjata väestön terveydelle haitallisia asumisolosuhteita. Syrjinnän kriminalisoinnilta pyrittiin parantamaan väestön mahdollisuuksia tymarkkinoilla sekä ehkäisemään etnisen taustan perusteella tapahtuvaa syrjintää. Pienillä lainsäädännöllisillä muutoksilla ei voitu kuitenkaan korjata suuria rakenteellisten tekijöiden aiheuttamia ongelmia. Sosiaalipoliittisilla toimenpiteillä ei voitu turvata poliittisia oikeuksia eikä syrjinnän kriminalisoinnilla voitu lisätä yhteiskunnallista osallistumista. Syrjinnän kriminalisointi ja romaniväestön erityisasuntolaki olivat toki tärkeiä toimenpiteitä, mutta ne eivät oleellisesti parantaneet väestön suhteellista asemaa.

Suomen romaniväestön vähemmistöaseman tunnustaminen tapahtui vasta vuoden 1995 perustuslakiuudistuksen yhteydessä. Laissa (14§) kansalaisten perusoikeuksien kohdalla todetaan seuraava:

"Saamelaisilla alkuperäiskansana sekä romaneilla ja muilla ryhmillä on oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan."

Saamelaisväestön oikeuksien kohdalla huomattava edistysaskel tapahtui perustuslakiuudistuksen yhteydessä. Laki saamelaiskäräjistä turvasi saamelaisväestölle kulttuuri-itsehallinnon saamelaiskunnissa. Vastaavanlaista kehitystä romaniväestön kohdalla edustaa vuonna 1996 alkanut läänikohtainen alueellisten romaniasian neuvottelukuntien kokeilu.

 

Valtakunnallinen romaniasiain neuvottelukunta

Valtakunnallinen romaniasiain neuvottelukunta täytti 40 vuotta 1.11.1996. Se syntyi komitealaitoksenpohjalle ja edustaa näin sivuelinorganisaatiota valtion hallinnossa. Sen itsenäistä päätösvaltaa ei ole tarkemmin määritelty. Uusimuotoinen neuvottelukunta on asetettu valtioneuvoston päätöksellä vuonna 1989. Tuolloin neuvottelukunta sai päätoimisen sihteerin, sen toiminta jäntevöityi ja ensimmäiset todelliset romaniväestön asemaa parantavat toimenpiteet saatiin alulle.

Neuvottelukunnan tehtävänä on valtioneuvoston päätöksen (1058/89) mukaan:

1) Seurata romaniväestön yhteiskunnallisten osallistumismahdollisuuksien ja elinolosuhteiden kehitystä tasa-arvon edistämiseksi sekä antaa viranomaisille lausuntoja näissä asioissa;

2) Tehdä aloitteita ja esityksiä romaniväestön taloudellisten, koulutuksellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten elinolosuhteiden parantamiseksi sekä romaniväestön työllistymisen edistämiseksi;

3) toimia kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamiseksi;

4) edistää romanin kielen ja kulttuurin vahvistumista; sekä

5) osallistua pohjoismaiseen ja muuhun kansainväliseen yhteistyöhön romanien olosuhteiden parantamiseksi

Neuvottelukunta hoita vähemmistön yhteyksiä eri ministeriöihin ja sen toiminnalla pyritään vaikuttamaan poliittiseen päätöksentekoon.

Romaniasiain neuvottelukunta 
Sosiaali- ja terveysministeriö 
PL 297 
00171 HELSINKI 
p. (09) 160 4310 / fax (09) 160 4312

Romaniväestön koulutusyksikkö


Opetushallituksen yksi tehtäväalue ovat kieli- ja kulttuurivähemmistöjen koulutukseen liittyvät asiat. Niitä hoidetaan ruotsinkielisen koulutuksen yksikössä. Sen yhteydessä on 1.2.1994 lähtien toiminut romaniväestön koulutusyksikkö. Yksikön toiminta pohjautuu eduskunnan, hallituksen ja opetusministeriön kannanottoihin romaniväestön koulutuksen kehittämisestä.

Romaniväestön koulutusyksikkö julkaisee neljä kertaa vuodessa ilmestyvää Latso Diives tiedotuslehteä.

Romaniväestön oulutusyksiköltä voi tiedustella väestön kieleen, kulttuuriin ja koulutukseen liittyvistä kysymyksistä. Yksikössä työskentelee koulutussuunnittelija ja kulttuurisihteeri.

Yksikön yhteystiedot ovat:

Opetushallitus 
Romaniväestön koulutusyksikkö 
Hakaniemenkatu 2 
00530 Helsinki 
Puh. 09 - 7747 7308 / Fax. 09 - 7747 865

 

Alueelliset neuvottelukunnat

Suvaitsevaisuuden edistämiseksi ja kulttuuri-identiteetin tukemiseksi on Suomen lääneihin perusteilla läänikohtaiset romaniasiain neuvottelukunnat. Nealoittivat toimintansa neljässä läänissä kokeiluluontoisina vuoden 1996 aikana. Niiden toiminta jatkuu lääniuudistuksen jälkeen uuden läänijaon mukaisesti.

Alueellisten romaniasiain neuvottelukuntien tehtävänä on:

-valvoa kulttuurin ja kielen ylläpitämiseen ja kehittämiseen liittyviä oikeuksia,

-seurata romaniväestön taloudellisten, sosiaalisten, sivistyksellisten ja poliittisten oikeuksien toteutumista

-toimia romaniväestön ja viranomaisten välisenä yhteistyöelimenä,

-antaa alueensa kunnille neuvonta-, ohjaus-, asiantuntija-, ja konsulttipalveluja vähemmistöpoliittisissa kysymyksissä,

-käynnistää alue- ja paikallistasolta nousevia romanikulttuurin kehittämishankkeita,

-tukea ja organisoida kuntien tarvitsemaa romanikielen ja kulttuurin opetusta,

-ottaa käsiteltäväkseen etnisiin konflikteisin ja syrjintään, niiden sovitteluun sekä kunnallisten viranomaisten ja romaniväestön välisiin kantelu- ja riita-asioihin liittyviä kysymyksiä ja antaa näissä tapauksissa ohjaus-, neuvonta- ja sovitteluapua,

-seurata romaniväestön aseman kehittymistä sekä tehdä aloitteita ja esityksiä valtakunnalliselle romaniasiain neuvottelukunnalle, opetushallituksen romaniväestön koulutusyksikölle, lääninhallitukselle ja alueensa kunnille sekä muille yhteistyötahoille.

Vuoden 1997 aikana uutta läänijakoa vastaavasti alueellisten neuvottelukuntien toiminta on organisoitunut kolmessa läänissä. Vuoden 1998 aikana kaikissa lääneissä on käynnissä neuvottelukuntia koskeva kokeilu. Neuvottelukuntiin voi olla yhteydessä lääninhallitusten sosiaali- ja terveysosastojen tai lääninhallitusten sivistysosastojen kautta.

Oulun lääni romaniasiain neuvottelukunta: 
Oulun lääninhallitus 
Sihteeri Juhani Kaimio 
PL 293 
90101 Oulu 
p. (08) 341 0111 / f.(08) 314 0244

Itä-Suomen läänin romaniasiain neuvottelukunta: 
Itä-Suomen lääninhallitus 
Sihteeri Helena Valentin 
PL 50-51 
50101 Mikkeli 
p. (015) 1911 / f. (015) 2299

Etelä-Suomen läänin romaniasiain neuvottelukunta: 
Etelä-Suomen lääninhallitus 
Sihteeri Veijo Rantala 
Hämeenlinna