Kirkon suhde romaneihin 1500 - 1800 -luvuilla oli ongelmallinen. Kirkko osallistui valtiovallan kanssa vainotoimenpiteisiin romaneja vastaan. Yleisesti kirkon kanta romaneja kohtaan kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana on
ollut yhdenmukainen valtiovallan kannanottojen kanssa.

Todennäköistä on, että romanien vaino- ja sortotoimet eivät olisi onnistuneet, ellei kirkko olisi antanut julkista siunaustaan kirkolliskokouksissaan. Useimmiten se jopa aktiivisesti tuki romanien hävittämiseen tähtääviä toimenpiteitä. Papit suhtautuivat kielteisesti romaneihin. Heidän kielteiseen asenteeseen saattoi vaikuttaa itse Martti Luther, joka oli varoittanut Liber vagatorumin (1528) esipuheessa tällaisista kulkijoista ja antanut hyväksymisensä heidän hävittämiselleen.


Ruotsi-Suomessa arkkipiispa Laurentius Petri määräsi 1560, ettei papisto saanut olla missään tekemisissä romanien kanssa. Näin ollen romanit jäivät paitsi yleisistä kirkontoimista, kuten siunaaminen hautaan, kastaminen ym. palvelut. Linköpingin kirkolliskokouksessa 1594 romanit suljettiin kokonaan kirkollisten palvelujen ulkopuolelle. Kirkkoherra, joka antoi yösijaa kiertolaisille erotettiin välittömästi palveluksesta.

Kirkko ei vastustellut valtiovallan määrätessä v. 1637 romanit joko karkotettaviksi maasta (tai jopa hirtettäviksi) tai sulautettaviksi keinolla millä hyvänsä muuhun yhteiskuntaan. Vuonna 1686 kirkkolain asetus loi uutta linjaa, jossa pyrittiin siihen, että romanit asettuisivat paikoilleen ja luopuisivat kuljeskelevasta elämästä. Asian ratkaisemiseksi nähtiin tarpeelliseksi taivuttaa romaneja jättämään lapsensa kristilliseen kasvatukseen. Näin ollen vanhemmat joutuivat luopumaan lastensa hoidosta, mikä oli raaka toimenpide romaniperheitä kohtaan.


Romanit nähtiin kirkon perspektiivistä ongelmana, jota käsiteltiin kuusilla valtiopäivillä 1800-luvulla. Kirkko päätti lopultakin auttaa romaneja erilaisilla laajasuuntaisilla toimenpiteillä. Papiston tuli huolehtia mm. kastamattomien romanien kasteopetuksesta, kastamisesta, hautaamisesta, romanien avioliittojen laillistamisesta jne.


Vasta 1900-luvulla kirkko alkoi tuntea vastuuta romaneista. Itsenäisen Suomen kirkolliskokouksessa ensimmäisen kerran tuli esiin romanikysymys vuonna 1933. Vaikka myönnettiin romanien heikko asema, ei kuitenkaan tehty mitään erityisiä toimenpiteitä heidän auttamisekseen.

Toisen kerran romanikysymys oli esillä vuoden 1958 kirkolliskokouksessa. Tämän kokouksen jälkeen ryhdyttiin jo toimenpiteisiin. Kirkon valiokunta vei vastuun romanien hengellisen sekä sosiaalisen elämän parantamisesta laajennettuun piispainkokoukseen, jossa laadittiin 16-kohtainen mietintö seurakuntien romanityötä varten (kts. Kirkko ja mustalaisväestö s. 11 ja 12).


Perimmäinen tarkoitus oli hyvä mutta ohjeet osoittautuivat ylimalkaisiksi ja epäkäytännöllisiksi. Niiden noudattaminen lienee ollut melko vähäistä virheellisen lähestymistavan vuoksi. Ohjeissa ei otettu huomioon romanien kulttuuria ja perinnetapoja.

Romanien hengellisen työn tehostaminen oli esillä vuoden 1960 rovastikuntien diakoniapäivillä eri puolilla maata. Kirkon herännyt vastuu romaneista on tullut esiin myös diakoniatoimikuntien järjestämillä perheleireillä vuodesta 1963 lähtien.

Yksi merkittävä virstanpylväs kirkon ja romanien suhteiden historiassa Suomessa oli arkkipiispa John Wikströmin esittämä anteeksipyyntö kirkon penseästä suhtautumisesta romaneihin.


Katolisen kirkon asenne on ollut yhdenmukainen protestanttisen kirkon kanssa. Katollisessa kirkossa asenteiden muutos romaneja kohtaan muuttui piispoille suunnatussa Christus Dominus -asetuksessa, jonka Vatikaanin toinen konsiili antoi päätösistunnossaan 28. lokakuuta 1965.

Siinä todettiin, että piispojen "tulisi kiinnittää erityistä huolta niihin uskoviin jäseniin, joita elämäntapansa (siirtolaiset, kiertolaiset) vuoksi ei ole riittävästi ravittu seurakuntien pappien normaalin kirkollisen toiminnan puitteissa tai on erotettu siitä kokonaan".


Christus Dominus -asetuksen sisältämä ajatus vahvistettiin kanonisen lain säädöksellä 23. tammikuuta 1983. Siinä todettiin muun muassa, että kierteleviin yhteisöihin pitäisi nimetä pappeja, jotka "varmistaisivat kirkon palvelut ja pysyvän edustuksen näissä yhteisöissä ja toimisivat välittäjänä paikallisen seurakunnan ja yhteisön välillä".

Ranskalaisen sosiologin Jean-Pierre Liegeoisin mukaan säädös merkitsi käännettä katollisen kirkon politiikassa sekä sananmukaisesti että hengellisessä mielessä. Se tunnusti kulttuurisen moniarvoisuuden ja vei pohjan kaikilta pysyvää asuinpaikkaa vailla oleviin kiertolaisiin kohdistuneilta kielteisiltä asenteita Paavi Johannes Paavali II on tuominnut romaneihin kohdistuvan syrjinnän ja vaatinut heidän vähemmistöasemansa selvää tunnustamista.


Kansainvälisessä romanien tilannetta käsitelleessä konferenssissa 26. syyskuuta 1991 paavi kiinnitti huomiota romanien sosiaalisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Hän muistutti, että nykyisessä historiallisessa ajanjaksossa vähemmistöjen rooli korostuu ja siksi myös romanit on "kutsuttu mukaan rakentamaan veljellisempää maailmaa, yhteistä kotia jokaiselle".
Paavi julisti 1997 Espanjalaisen romanimiehen pyhäksi.


Mustalaislähetyksen (nyk. Romano Missio)
perustaminen 1906

Oskari Johansson (myöh. Jalkio) perusti Mustalaislähetyksen v. 1906. Sen tarkoituksena oli vastata romanien hengelliseen ja aineelliseen hätään.

1900-luvun alussa Mustalaislähetys piti romaneille eri puolilla Suomea markkinakokouksia ja mustalaislähetyspäiviä. Matkoillaan sen työntekijät tutustuivat perusteellisesti romanien elämään ja tapoihin.

Toiminnallaan Mustalaislähetys muistutti valtion ja kuntien viranomaisia sekä seurakuntien papistoa heidän velvollisuuksistaan romaniväestöä kohtaan.

Mustalaislähetyksen pyrkimyksenä oli jo 1920-luvulla saada aikaan luottamukselliset suhteet evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Sen tähden Mustalaislähetyksen luottamusmiehiksi ja työntekijöiksi valittiin evankelisluterilaisessa kirkossa toimivia henkilöitä.


Vuonna 1948 rovastit Kaarlo Kuosmanen ja Heimer Virkkunen lähettivät seurakuntien kirkkoherroille kirjelmän, jossa esiteltiin Mustalaislähetyksen työtä ja pyydettiin seurakuntia auttamaan romaneja.

Samaan aikaan rippikoulut otettiin Mustalaislähetyksen toimintaohjelmaan, ja se saattoi yhdistyksen jatkuvaan kosketukseen evankelis-luterilaisten seurakuntien kanssa.

Vuodesta 1951 lähtien Mustalaislähetys on saanut kirkkohallitukselta avustusta toimintaansa.

Yhteisvastuuvaroja on saatu lastenkotien perustamiseen 1960-luvulla. Yleisen kirkkokolehdin


Mustalaislähetys sai vuosina 1965 1982 ja 1984 1985. Kirkkohallitus on myöntänyt Mustalaislähetykselle nyk. Romano Missiolle vuotuisen avustuksen kenttätyöhön ja muun muassa päihdetyön koulutusprojektiin. Kirkkohallitus on myös toivonut, että seurakunnissa kerättäisiin vapaaehtoisia kolehteja Romano Mission hyväksi. Mustalaislähetyksen kenttätyöntekijät ovat järjestäneet erilaisia leirejä ja tapahtumia paikallisten seurakuntien ja rovastikuntien kanssa. Viime vuosina Romano Missio on osallistunut lisäksi Kirkon diakoniapäiville ja Kirkkopäiville omalla ohjelmallaan.

Vuonna 1997 Mustalaislähetyksen nimi muutettiin Romano Missioksi. Romano Missio on itsenäinen Kirkkopalvelujen jäsenjärjestö. Työtä tehdään yhdessä seurakuntien ja seurakuntayhtymien kanssa hyvin paljon. Romano Mission tekemä työ ei poista kirkolta sen vastuuta tehdä työtä myös romanien parissa ja sen yhtenä ilmentymänä on Kirkko ja romanit -työryhmä.

Romanit ovat yleensä omaksuneet oleskelumaansa pääuskonnon. Suomen romaneista suurin osa kuuluu luterilaiseen kirkkoon. Viime vuosina osa romaneista on liittynyt vapaiden suuntien kannattajaksi, sillä romaneilla on tarve ilmaista tunteita ja kokemuksia. Uskonasioita kunnioitetaan ja uskosta keskustellaan avoimesti. Ateisteja ei romanien parissa ole.